Muse: The Resistance

Warner

Enpä olisi uskonut 10 vuotta sitten Musen Showbiz-albumia kuunnellessani, että yhtyeestä kasvaa vielä usean mantereen listamenestyjä. Vaikka Showbiz kelpo levy onkin, ei se vielä lupaillut massiivisia rock-sinfonioita tai raskaamman musiikin ystävillekin kelpaavia riffejä, joita Muse seuraavasta Origin Of Symmetry -levystään lähtien alkoi tehtailla. Mp3-soittimen tarjoama genremääritelmä "Brit Pop" taitaa olla jäänne yhtyeen alkuaikojen englantilaisesta kulttuurimaisemasta, sillä nykyään Musea kyseiseen lokeroon saisi ahtaa useammankin työntötrukin voimalla.

Yhtyeen uutukainen näyttää muodostuvan vieläkin suuremmaksi myyntimenestykseksi kuin edeltäjänsä, mikä ei varsinaisesti yllätä. The Resistance on nimittäin oikein hyvä levy, joka ei takuulla jätä Musen ystäviä kylmäksi. Musen vahvuudet ovat ennallaan: Matthew Bellamyn melodiakoukut ja sointupidätykset ovat hyväksi havaittuja länsimaisen taidemusiikin puolelta jo useamman sadan vuoden ajalta, ja suvereenia soitto- ja laulutaitoa esitellään kappaleiden ehdoilla turhia kikkailematta. Nämä asiat voidaan samalla nähdä heikkouksina: mitään kovin uutta Muse ei The Resistancella esittele.

Hieman sieltä täältä lainaileva avauskappale Uprising on loistava moderni marssilaulu ja sitä seuraava nimikappale jatkaa jarremaisine syntetisaattorimelodioineen vahvoilla linjoilla. Matthew Bellamyn lyriikat ovat edelleen täynnä ylvästä uhmaa anonyymia uhkaa vastaan, mutta sopivat paikoin latteassakin universaaliudessaan musiikkiin hyvin. Synkistä visioista huolimatta mukana on myös aidosti koskettavaa toiveikkuutta.

The Resistance on hyvin tasalaatuinen levy. Jokaisesta kappaleesta löytyy omat kohokohtansa, mutta varsinaiset loistosävelmät puuttuvat. Ehkä koskettavimmillaan Muse on yllättäen lainamateriaalin parissa. United States of Eurasiassa sielultaan 1800-lukulainen Bellamy lainaa Chopinia, mutta I Belong To Youn katkelma Camille Saint-Saënsin aariasta Mon cœur s´ouvre à ta voix on erityisen komeaa kuultavaa. Olisi kuitenkin luullut Bellamyn kunnioittavan teosta opettelemalla lausumaan ranskaa edes välttävästi.

Yksi asia, mikä The Resistancessa yllättää, on sen keveys. Voimariffit näyttäytyvät kappaleissa vain sivuosissa, ja muutenkin tunnelma on pikemmin ilmava kuin raskas. Lopun kolmiosaiseksi katkottu Exogenesis Symphonykaan ei huipennu mihinkään ilotulitukseen, vaan pysyy hillittynä koko kestonsa ajan. Nimellään suuria lupaileva kappale on yllättäen levyn vähiten muistettavaa antia, ja päättää hyvin alkaneen albumin hienoiseen antikliimaksiin.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 25.10.2009:

Pisteet:

Omasta mielestäni Muse on huonontunut levy levyltä. Kuuntelin juuri äsken Showbiz-debyytin läpi ja hyvältähän se kuullosti taas pitkästä aikaa! Tämä uutukainen taasen ei kuullosta. Siis hyvältä. Vaan huonolta.Ymmärretty?