Johanna Iivanainen & Eero Koivistoisen yhtye: Kaupungin valot

Backstage Alliance

Hohhoijaa. Suomessa on miljoona hyvää biisiä. Juicella on satamäärin mainioita ralleja. Ja mikä niistä onkaan päätynyt tämän(kin) levyn avausraidaksi? Ettei olisi vain iki-ihana Syksyn sävel! Mikko Hassinen hissuttaa tiskiharjarummuilla ja jazz-ummikon korvin Eero Koivistoinen soittaa saksofonilla eri laulua kuin muut. Pahimman ennakkoluulo-oksennusreaktion jälkeen pitää toki myöntää, että Johanna Iivanainen tulkitsee kappaleen lopulta sangen tyylikkäästi.

Iivanaisella on näillä leveysasteilla melko harvinainen kyky: hän osaa laulaa ja nauraa – yhtä aikaa. Nainen on parhaimmillaan juuri iloa, haikeutta, unelmointia ja kaipausta kuvatessaan. Parhaat puolet solistista pitää saada esiin, joten sen kunniaksi hän laulaa tällä levyllä, että ”elämä on kuolemista”, ”sunnuntaina äitikin nukkui pois”, ”miten pelko lähtee?” ja ”ilta toi vainajan”. Ratkiriemukasta. Toisaalta, kyse on Suomalainen-trilogian kolmannesta osasta, joten kai se on ymmärrettävää.

Pop-laulujen jazz-versioista ja Koivistoisen omista kappaleista ommeltu tilkkutäkki on ollut toimiva yhdistelmä Johanna Iivanainen & Eero Koivistoisen yhtyeen kahdella aiemmalla albumilla. Kolmannella omat laulut ottavat kuitenkin selkeän voiton. Timo Kiiskisen upealla sanoituksella täydennetty Pitsikankaita on kuin tehty heleä-ääniselle Iivanaiselle ja nyt Koivistoisen puhallinkin on oikeassa paikassa. Haaveilevan kaunis Tahtoisin tältä mereltä mennä saa Iivanaisen kuulostamaan hämmentävästi Laura Sippolalta.

Mutta saadaan osuma cover-osastoltakin. Pepe Willbergin Aamu on svengaavana ilon julistuksena kaukana narisevasta alkuperäisestä. Levyn keskiosan haaleuden jälkeen meininki paranee muutenkin. Mariskan sanoittama Sytyt uudestaan saa liekin lepattamaan ja pelkillä koskettimilla säestetty päätösraita Tuutulaulu on melko vastustamaton: aivan kuin Iivanaisella ja pianisti Seppo Kantosella olisi yhteinen missio saada lapsi unten maille.

Jazzista on erkaantunut useita eri genrejä, mutta ei kai se estäisi pop-jazzia edes välillä käymästä mukavuusalueensa ulkopuolella? Onko saksofonisooloilun jälkeen tultava vielä ontto kitarapurkaus (yleensä tyylitajuinen Teemu Viinikainen ei ole tällä levyllä ihan parhaimmillaan) sitä samaa, vai voisiko niitä sijoitella vuorotellen 11 kappaleen ympärille? Kun kansivihossa kiitetään hienoista sooloista, allekirjoittanut ottaa taka-askeleita ja poistaa varmistimen. Veikkaan, etten ole ainoa.