W.A.S.P.: Babylon

Global Music

W.A.S.P. ei lähde kulumallakaan. Blackie Lawlessin ryhmä on muuttunut vuosien varrella paljon, mutta yhä vain levyjä tulee ulos suhteellisen ahkeraan tahtiin. Uunituoreen Babylon-levyn odotusarvot eivät olleet hääppöiset, sillä The Headless Childrenin ja Crimson Idolin jälkeen musiikillinen taso on ollut kovassa laskussa. Levyt kuten Kill Fuck Die, Still Not Black Enough ja Helldorado ovat olleet poikkeuksetta pettymyksiä, joiden jälkeen uusimpien hankkiminen hyllyntäytteeksi ei ole enää juurikaan innostanut.

Jotta W.A.S.P.:ia ei sivuuttaisi pelkällä olankohautuksella, pitää ymmärtää muutama asia Blackie Lawlessista. Mies on todellinen self made man, eikä aivan aidosti välitä pätkääkään siitä, mitä kriitikot tai muusikkotoverit hänestä ajattelevat. Lawlessilla on erittäin vahvat mielipiteet esimerkiksi maansa poliittisesta järjestelmästä, eikä kynttilä ole juuri päässyt vakan alla homehtumaan. Äärirepublikaaninen maailmankuva saattaa joistakin tuntua iljettävältä, varsinkin, kun mielipiteet ja asenteet näkyvät ja kuuluvat myös W.A.S.P.:in musiikissa.

Babylon on musiikillisesti edellisen W.A.S.P.-levyn, Dominatorin, läheinen sukulainen. Seassa on kuitenkin mielestäni selvästi timanttisempia biisejä, kuten Babylon`s Burning. Ihme kyllä tätä kappaletta ei olla valittu radiosinkuksi, vaan selvästi heikompi Crazy, joka sekin tosin on ihan kelpo kappale. W.A.S.P. on tehnyt hienoja cover-valintoja ennenkin, mutta tällä kertaa osutaan todelliseen napakymppiin – Deep Purplen Burnia ei olla koskaan versioitu näin raa`asti, ja sopiipa kappale Babylonin teemaankin. Todellinen herkkupala, vaikka onkin helppo kuvitella tämän jakavan fanileirissä mielipiteitä rankasti. Kuten myöskin sen, että iso osa Babylonin ja edeltävän Dominator-levyn biiseistä on huhujen mukaan syntynyt samoissa sessioissa. Tästä on väistämättömänä seurauksena tietynlainen saman kaavan toisto, jonka voisi kyynisyydellä tyrmätä, mutta toisaalta biisimateriaali on äärireaktioon hieman liian vahvaa. Into The Fire on tyrmäävän hyvä kappale, oli sanomasta mitä mieltä tahansa. Itse asiassa tätä kuunnellessa selviää suurin syy siihen, miksi W.A.S.P.:in tekosia yhä seurataan – Blackie Lawless on maanisen täydellisine lauluäänineen yksi maailman parhaista tulkitsijoista.

Kyllä Babylonissa on vikansakin. Se on sanoituksiltaan samaa tuttua paatosta, kuin muukin W.A.S.P.:in viime vuosien tuotanto. Tiedän, että tämän sanomalla saa monen vihat niskoilleen, mutta minusta ihan kaikkea ei pidä fanaattisuudellakaan hyväksyä, ellei sitten satu poliittisilta näkemyksiltään lähelle periamerikkalaista Blackie Lawlessia. Karismaattinen Blackie on aina ollut taitava verhoamaan sanomansa symboliikkaan, teemalevyihin, jollainen Babylonkin on. Parhaiten tunnelman luominen on onnistunut Crimson Idolilla, huonoiten katastrofaalisella Neon God -sarjalla. Soundit levyllä ovat hieman ohuet, ja varsinkin kitaristi Doug Blairin soolot ovat järkyttäviä. Liekö Blackie komentanut miehen studioon ”kerralla purkkiin” -periaatteella?

Jos Babylonin jotenkin summaisi, voisi sitä luonnehtia perus-W.A.S.P.:iksi. Bändiä seuranneet tietävät silloin heti mistä on kysymys. Levy on kuitenkin biisimateriaaliltaan Crimson Idolin jälkeisen ajan parhaimmistoa, joten täydellisellä välinpitämättömyydellä en sitä kehota sivuuttamaan. Hivenen tasapaksun kokonaisuuden rikkoo kolme-neljä todellista helmeä, jotka riittävät nostamaan Babylonin mitäänsanomattomuuden suosta.