Costi: Once in a Blue Moon

Coto

Yhdeksän vuotta on pitkä aika, sen verran kului Costin albumeiden välillä. Eikä maailma ole enää lainkaan samanlainen kuin silloin muinoin 90-luvulla, jolloin Costi aloitteli uraansa. Once in a Blue Moon sopii kyllä jatkumoon, vaikka se eroaa monin tavoin edeltäjistään. Peruslähtökohdat ovat pysyneet pitkälti samoina, mutta uutukainen on selkeästi oman aikansa kuvastuma, eikä mikään retrohtava muistelu.

Tällä kerralla moderni pop kiiltelee sileistä, peilaavista pinnoista. Avainsanoja ovat eteerisyys sekä selkeys, lisätään listaan pienen pohdinnan päätteeksi vielä synteettisyys, vaikka mukana hiukan akustista kitaraa sekä puhaltimia onkin. Vanhaa klishettä lainaten, jos musiikki olisi rakennus, saisi Costin uudesta albumista vanhaan hallirakennukseen luodun upean loft-asunnon, jossa riittää korkeita tiloja, avaria ikkunoita sekä vaaleita pintoja. Lyriikoiden puolella on siirrytty sujuvasti ensimmäisestä kotimaisesta englantiin, joka istuukin nykyiseen tyyliin mainiosti.

Unenomainen tunnelmointi ja kiireettömällä tavalla viekoitteleva mystisyys pukevat kokonaisuutta. Juuri tällaisessa ympäristössä artistin ääni pääsee parhaiten esiin ja Once in a Blue Moonin sekä Dark Winter Dayn kaltaisista keinuvista kappaleista löytyy paljon sitä Costia, jonka luulin kadonneen jo ikuisiksi ajoiksi. Muuten tyylikkään albumin kompastuskiveksi muodostuu turha toisto. Kappaleet venyvät usein ylipitkiksi ja tunnelmallisten raitojen sekaan olisi kaivannut paria kaavasta poikkeavaa numeroa. Paluuta on silti pidettävä onnistuneena ja toivoa sopii, ettei seuraavaa albumia tarvitse odottaa ihan yhdeksää vuotta.