Europe: Last Look At Eden

Universal

Europella on rasite. Ajattelin ensin, etten mainitsisi The Final Countdownia lainkaan, mutta se ei ehkä olisi bändiä kohtaan reilua. Käytännössä kaikki tuntevat Europen juuri tästä biisistä, mikä ainakin vokalisti Joey Tempestin mukaan on myös sulkenut ovia bändin edessä. Vaikka Tempest ja kumppanit varmasti elävätkin kyseisen loistavan kappaleen ansiosta leveästi loppuelämänsä, on vaikeuksia riittänyt. John Norum lähti soolouralle, Kee Marcello tuli tilalle, Kee Marcello lähti, John Norum tuli takaisin... treenikämpän ovi kävi kuin Seppälän alennusmyynneissä, ja ihmisten musiikkimaku muuttui ajan mukana. Europe vaipui unholaan.

Yhtä lailla kuin moni ei tiedä Europen olleen jo vanha tekijä ”silloin joskus”, voi suurelle yleisölle olla yllätys, ettei bändiä oikeastaan koskaan varsinaisesti kuopattu. 90-luku meni pitkälti taukoillessa, mutta vuosituhannen vaihteessa alkoi tapahtua, ja Europen toinen tuleminen oli pian tosiasia. Linja muuttui raskaammaksi, meikit olivat kadonneet, Tempestin hiuslakkabudjetti olematon, ylikaiutettu virvelisoundi ja tavaramerkkisyntikka tiessään.

Last Look At Eden edustaa puhtaasti 2000-lukulaista soundia. Europe on päivittänyt koko olemuksensa raikkaammaksi, eikä ole todellakaan pudonnut kärryiltä. Joey Tempestin ääni on tallella, vaikkakin selvästi kypsempänä kuin pahimpina palosireeniaikoina. Taitavat vokalistit olivat kovassa huudossa 80-luvulla, ja tämä onkin ehkä suurin (vaikkei ainoa) asia, joka kyseisellä vuosikymmenellä oli aidosti hyvää. John Norumin kitarasoolot ovat yhtä briljantteja kuin aiemminkin, tosin ilmaisuun on löytynyt iän myötä sopivaa kypsyyttä.

Eipä tätä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten sanovansa, mutta Europe on nykyään pirun kova bändi. Tyylikästä ja isolla soundilla toteutettua modernia hardrockia, kuitenkin perinteitä kunnioittaen ja juuria unohtamatta. Massiivisuutta pursuava voimakkaasti orkestroitu nimibiisi Last Look At Eden aukeaa nopeasti. Jouset ovat levyllä muutenkin tärkeässä roolissa, varsinkin ylisiirappisessa pakkoslovarissa New Love In Town. Tämä power-balladi onkin ehkä levyn selkein linkki menneisyyteen, heti seuraavana kuultava The Beast nimittäin melkein pelästyttää aggressiivisuudellaan. Todella murea bassosoundi laittaa kaiuttimet koville, itse asiassa koko levyn soundipolitiikka on erinomaisen kohdallaan. Ainoastaan levyn pituus hieman arveluttaa, tosin en oikein osaa sanoa minkä biisin olisi voinut jättää pois. Ehkä Europen alkutaipaleen progetausta vielä kummittelee jossain Joey Tempestin sielun syvyyksissä, mene ja tiedä. Toisaalta miksei levy saisi olla vaikka kolmetuntinen, kaikkihan on kiinni materiaalin tasosta.

Europe käyttää hienosti hyväkseen niitä kolmea selvää vahvuutta jotka bändillä on aina ollut hallussaan: raudanluja vokalisti, valtava potentiaali soittopuolella sekä ilmiömäinen biisintekotaito. Mitään näistä ei voi kiistää, oli supermaskuliinisesta pullistelusta ilmiönä mitä mieltä tahansa. Hienoa, miten vanhatkin sedät joskus pääsevät yllättämään. Antaa maailmalle toivoa.