Pelican: What We All Come To Need

Southern Lord

Doomin ja sludgen nimeen vannovat voivat viimeistään nyt jättää Pelicanin taakseen. What We All Come To Need jatkaa yhtyeen seikkailuja raskausasteikon keveämmässä päässä tuoden mieleen enemmän The Appleseed Castin ja Mogwain kaltaisia pusertajia kuin vaikkapa joskus yhtyeen annissa kuullut Isis ja Neurosis.

Mutta mikäpäs siinä, laitetaan yhtye istumaan postrockin ihanankamalan ikeen alle, koska mitäänsanomattoman monitulkintaisessa laatikossa myös tämä levy löytää paikkansa. What We All... on Pelicanin neljäs levy ja kitaravetoista instrumentaalimusiikkia on nyt tarjolla kahdeksan biisin verran. Tai oikeastaan seitsemän, koska viimeisessä biisissä on laulua.

Ero lauluttomien ja lauletun biisin välillä on valtava. Seitsemän biisin ajan Pelican maalaa hieman toisteisesti selkeälinjaista ilmaisuaan ja luo suoralinjaisia joskin paikoitellen hyvin monipolvisesti kiemurtelevia melodisia oodeja sähkökitaralle. Raskassoutuisuutta on siinä määrin, ettei voi väittää yhtyeen täysin unohtaneen juuriaan.

Kun on kahlannut levyn viimeistä biisiä vaille päätökseensä on mieltä useamman kerran kalvanut huomio, että jotain puuttuu. Final Breathissa puute tuntuu korjaantuvan, kun Allen Epley lainaa Pelicanille tavunmuodostustaitojaan. En sano, että albumia vaivaava tuntu riittämättömyydestä olisi pelkästään korjattavissa laulun mukaantulolla, mutta ainakin levyn päätöksessä se toimii ja tekee biisistä julkaisun parhaan. Muuten biisit ovat liikaa samasta puusta eikä soitostakaan aina saada irti kovin kummoista. Ongelma on lähinnä se, että biiseissä on liikaa tai liian vähän vaikka yritystä muuhunkin suuntaan on. Kokonaisuutena What We All... liikkuu aivan liian keskellä eikä vihjaukset irtiotoista riitä tyydyttämään.

Yhdestä täytyy kyllä nostaa hattua. Pelican on suoraviivaisuudessaan rohkea yhtye. Se ei lähde kokemaan nyanssiverkkoja kovaa ja hiljaista varioimalla tai viivyttelyn keinoin. Se vain soittaa taustansa paljastavaa melodista musiikkia eikä yritä olla muuta kuin se on.