Delta Force 2: Personal Vietnam

Omakustanne

Onko 34 biisiä samalla levyllä liikaa? Ei jos ne soitetaan ripakasti. Moneen asiaan biiseissään kantaa-ottava kotimainen hardcore-jyrä Delta Force 2 tekee juuri niin ja onkin saanut niputettua samojen kansien sisään kakkosalbumilleen niin vinyylinä valon nähneen debyytin ja Escape To Deathin kanssa jaetun split-seiskatuumaisen kappaleet kuin 17 uutta raitaa. Ja koko tämä käänteisessä aikajärjestyksessä riekuttava matka yhtyeen historiaan kestää tunnin. Niinpä lätyltä ei löydykään kuin muutama neliminuuttinen kappale, keskiarvo kulkee jossain vajaan kahden minuutin rallien kohdalla. Lyhimpään rykäykseen riittää viisi sekuntia. Onhan tässä tottakai melkoisen massiivinen annos aika homogeenistä kaahausta, mutta pitää muistaa että kyseessä on eräänlainen kokoelma – alku-levytysuran päiväkirja. Kyllä se silti hiukan puuduttaa kuuntelukokemusta ja näkyy myös keskiarvosanassa.

Suomenkieliseen karheaan huutoon ja tinkimättömistä iskulauseista virnuilevimpiin kielimielikuviin sanoituksissaan luottava viisikko möyhentää samalla myllyllä hardcoren tiukkaa säröä ja perseelle potkivuutta punkin rouheuden ja thrashmetallin sahauksen kanssa. Keikalla kelpoisena live-aktina vakuuttanut yhtye ei varmaan tavoittelekaan mitään muuta kuin tietyn lajityypin fanikantaa, mutta onnistuu toiminnassaan kaikesta vakavanaamaisesta kiukustaan ja aika yksipuolisesta soitostaan huolimatta innostamaan myös tällaista melodisemman puolen ystävää. Tinkimätöntä paahtoakin voi tehdä tarttuvasti.

En oikeasti osaa tarkasti määritellä mikä on juuri SE juttu Delta Force kakkosessa, joka nostaa sen muutamaa astetta mielenkiintoisemmaksi kuin valtaosa muista saman kentän pelaajista. Muutamaa poikkeusta, kuten hirtehinen ”liian läskejä skeittaamaan”-läppä ja Proteiinin voimalla-kappaleen kannanotto ravinnosta, lukuunottamatta sanoituksista ei löydy mitään varsinaisen ikimuistettavaa. Huutolaulua on kuultu kiehtovamminkin ja soiton hyvä rullaus ja tinkimätön moshaus ei sinänsä ole mitenkään uutta ja ihmeellistä. Jostain syystä näillä kolleilla raskaan kaahaavista aineksista vain syntyy sellainen keitos joka saa kuuntelemaan levyn ensinnäkin alusta loppuun asti ja toisekseen jopa kiinnostuvan siitä sen verran että sitä on tullut pyöriteltyä lukuisia kertoja. Yksi asia ainakin on juuri se rouheus, likaisuus ja sellainen jonkinlainen ”vaaran tunne” joka soitosta nousee. Gasoliinia liekkeihin ja tikku perään –mielikuvan saa syntymään. Livenä toimii hyvin riekkumistarkoitukseen mutta kyllä tätä kotioloissakin keittelee noin energiannostotarkoituksessa ja sellaisiin mutruhuulisempiin fiiliksiin. Entä ollaanko menty eteenpäin kun muutama vuosi on tämänkin levyn materiaalin välillä aikajanaa? Taatusti, muttei nyt ehkä mitään sellaisia mullistavia harppauksia. Ehkä hiukan harkitumpaa meuhkaa tuoreemmassa materiaalissa.

Puerto Ricossa on muuten näköjään samanniminen bändi ja sekin soittaa hardcorea.