Ian Brown: My Way

Fiction

Ian Brown voisi pikkuhiljaa saada arvostusta myös Stone Rosesin jälkeisistä tekemisistään. Jo kuudennessa soololevyssään menevä mies on jo julkaissut yksin useamman huippubiisin kuin Stone Roses koskaan. Brown on esimerkillisellä tavalla ollut menneisyytensä vanki (toisin kuin Primal Screamiin siirtynyt yhtyetoverinsa Mani) ja jäänyt huomion suhteen paitsioon suureksi osaksi koska on jääräpäisesti toteuttanut omaa näkemystään, joka tuntuu alati olevan muutaman vuoden yleisön makua jäljessä. Brown on kuitenkin mies, joka edelleen osaa kirjoittaa sykähdyttäviä biisejä, eivätkä ne pääse hyötymään ulkomusiikillisista olosuhteista kuten Stone Roses osin aikoinaan pääsi.

On miehen näkymättömyyteen toki syynsäkin. Brownin levyt ovat kauttaaltaan olleet hyvin epätasaisia. Miehen paras levy tähän mennessä on ollut kokoelma The Greatest, joka kuulostaa ehjältä albumikokonaisuudelta vaikka se sisältää biisejä miehen neljältä ensimmäiseltä levyltä. My Way on tässä valossa hyvin erilainen levy kuin Brownin aiemmat julkaisut.

Viimeksi Brownin soolomateriaalia kuultiin levymuodossa pari vuotta sitten. The World Is Yours luotti liian paljon Brownin ääneen, taustojen pyöriessä vahvasti orkestroidun kasinomaailman ja tuoreemman laitakaupungin tanssibiitin välimaastoissa. My Wayllä ollaan siirrytty selvästi studiomaisempaan äänimaailmaan, jossa syntetisaattorit ja kepeät klubitunnelmat kutovat kokonaisuuden, joka kenen tahansa muun käsissä tuntuisi mitäänsanomattomalta. My Way kuitenkin huokuu sellaista tyylikkyyttä, jota vain Ian Brown edustaa: nenäänsä pitkin katselevan verkkariasuisen työväenmiljonäärin lyömätöntä viileyttä.

Levyllä kuullaan tusinan verran komeita ja pohjavireltään synkkiä biisejä, joita ei kuulla klubeilla tai radioissa, koska ne ovat liian perinteisiä. Silti ne ovat – Brownin mittakaavassa – hyvin ajanmukaisia. Kumarruksena historiaan toimii hauska mariachihenkinen versio Zager & Evansin In the Year 2525:sta. Brownin käsissä biisistä tuntuu jälleen hyökyvän ajankohtaisuus. Muuten sävelkynä on Brownin ja kumppaniensa käsissä, ja kerrankin albumi tuntuu samanhenkiseltä alusta loppuun. Soundi on aiempaa elektronisempi mutta ei turhaan sliipattu tai kiiltokuvamainen. Paikoitellen sovitukset muistuttavat paljon siitä, mikä oli Stone Rosesille tyypillistä, ja tämä on Brownin soolotöiden kohdalla poikkeuksellista taakse katsomista. Ehkä menneisyys ei enää kummittele.

Ei voi välttyä ajatukselta, että Stone Roses olisi voinut kuulostaa tältä, jos yhtye olisi päättänyt suunnata itsensä elektronisempaan suuntaan, siihen mistä yhtyeen keikoilla 90-luvun alussa saatiin viitteitä. Hurmokselliseen tunnelmointiin, rytmivetoiseen ajan ja paikan hämärtämiseen.

My Way on Brownin tasaisin kokonaisuus tähän mennessä. Siltä puuttuu suuret biisit, mutta tämä puute korvautuu sillä että laatu on läpi levyn hyvä. My Way on ilmiselvä kasvaja, joka kuulostaa kerta kerralta paremmalta, vaikka Brown tuntuukin jollain tavalla jämähtäneen vuoden 1989 tunnelmiin: rumpujenpaukuttelua toitotetaan edelleen. Sen optimismin jonka pystyi yhdistämään Stone Rosesiin ennen 90-lukua, olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kadota Brownin ajatuksista jo vuonna 1994, vaikka Second Coming hyvä jamilevy onkin. Ilmeisesti mies on taas löytänyt polkunsa.