Ace Frehley: Anomaly

Season of Mist

20 vuoden odotus oli takana, kun Kissin alkuperäisen kitaravelhon Paul Daniel ”Ace” Frehleyn kolmas soololevy Anomaly näki syyskuussa päivänvalon. Suomen Kiss-armeija kerääntyi juhlimaan tätä tapausta Semifinaliin, ja levy onkin saanut innostuneen vastaanoton. Ace Frehley on tunnettu 70-luvulta asti tinkimättömänä ja rehellisenä miehenä, joskin teknisesti varsin köyhänä ja vaihtelukyvyttömänä kitaristina. ”I don´t know shit from Shinola” oli Acen legendaarinen kommentti, kun Guitar World erehtyi kysymään nuottienlukutaidosta ja sorminäppäryydestä. Kaikki rockia koskaan kuulleet tietävät kuitenkin, ettei hyvä biisi synny konservatoriossa, vaan lahjakkaissa käsissä. Biisintekijänä Ace Frehley on aina ollut kova, ja tämä kuuluu myös Anomalylla.

Kestoltaan Anomaly on varsin pitkä, ja tunnelmaltaan melko hajanainen. Ensimmäiset kolme biisiä ovat mureasoundista modernia rockia, jopa heviä, mikä on ehdottomasti myös levyn suurin yllätys. Äkkiväärä Pain In The Neck on riffiensä puolesta outo biisi Ace Frehleyn esittämäksi, ja mieleen tuleekin epäilyjä ulkopuolisten säveltäjien laajasta käytöstä Kissin tapaan. Avaussingle Outer Space oli kuunneltavissa Frehleyn kotisivuilla jo viikkoja ennen ilmestymistään, ja herätti melkoisesti supinaa metallisen otteensa johdosta. Tämä kuitenkin johtaa hieman harhaan, eikä Anomaly ole missään nimessä hevilevy.

Kun ensishokista on toivuttu, alkaa rauhallisempi, jopa seesteisempi ote vallata alaa. Enemmän traditionaalista Frehley-ilmaisua edustava, jopa mykistävän komea Genghis Khan on lievästi progehtava kappale, ei kuitenkaan liian pitkä, eikä missään nimessä liian monimutkainen. Lähes instrumentaaliksi jäävä biisi on levyn ehdotonta parhaimmistoa yhdessä avausraitojen kanssa, ja osoittaa, etteivät pahimmat epäilyt liuottimien kanssa seikkailuista ole sittenkään toteutuneet. Change The World ja A Little Below The Angels ovat osin naivien sanoitustensa ansiosta, osin niistä huolimatta vielä hyviä biisejä. Levyn pituus alkaa loppua kohden silti selvästi tuntua, eikä Space Bearin tai It´s A Great Lifen kaltaisten fillereiden mukaan ottamista oikein jaksa ymmärtää.

Kaiken kaikkiaan Anomaly on hyvä levy. Kokonaisarvosanaksi olisi moraalisesti helppo antaa täysi suora, niin hieno asia on kuulla vielä vuonna 2009 uutta musiikkia Jendell-planeetan ainoalta asukkaalta. Totuus on kuitenkin, että levy on auttamatta liian pitkä, eikä hyväkään biisimateriaali riitä jos kokonaisuus on hajallaan kuin Peter Crissin rumpusetti vuonna 1979. Mikäli pituudesta olisi napsaistu kolmannes pois ja keskitytty ytimekkyyteen, olisi Anomaly lähellä täydellisyyttä. Nyt siitä jäädään hiuksenhienosti.