Grand Design: Time Elevation

Metal Heaven

Jos järjestettäisiin empiirinen tutkimus, jossa ruotsalaisen Grand Designin debyyttialbumi laitettaisiin soimaan, ja koehenkilöiden tehtävänä olisi arvata, mikä yhtye esiintyy, nousisi yksi yhtye ylitse muiden. Def Leppard, tuo isohiuksinen, turbotuotettu, yksikätisellä rumpalilla varustettu pehmorock-ihme on Grand Designin esikuva, ja he antavat sen kuulua. Levyn tuottaneelle ja laulaneelle Pelle Saetherille on nostettava lakkia, sillä äänimaisema on hämmästyttävän aidosti 1980-lukulaisen kuuloinen. Yleensä menneille vuosikymmenille haikailevista äänitteistä kuulee yhteyden nykypäivään, mutta Saether on onnistunut häivyttämään kaiken modernin levyltä.

”Kuro Lepardi” kummittelee levyllä niin soundeissa kuin sävellyksissäkin. Satapäisiltä kuulostavat kuorot, kaikuisat rummuniskut ja kireä lauluääni saavat seurakseen kertosäepainotteisia ralleja, joilla on nimiä kuten Slugged Out ja Sheik Iddup. Levyn päättävä akustinen Love Will Know ei edes yritä peitellä vaikutteitaan, vaan yhdistelee täysin häikäilemättä Def Leppardin When Love and Hate Collidea ja Two Steps Behindia.

Vaikka osaavaa jälkeä ihastelee tyytyväisenä hetken, alkaa sävellysten tyhjänpäiväisyys vaivata äkkiä. Koukut ovat kasarityyliin suuria, mutta kertakäyttöisiä, eikä Grand Designia voi hyvälläkään tahdolla sanoa omaperäiseksi tai luovaksi yhtyeeksi. Onneksi levyltä kuitenkin löytyy yksi kadonneelta klassikolta kuulostava kappale. Air It Out alkaa surumielisenä balladina, mutta muuntuu kertosäkeessä ylväästi kulkevaksi pehmorock-anthemiksi. Koko albumia tämä viiden tähden suoritus ei kuitenkaan vedä kuiville.