Yö: Loisto

Poko

Likaiset legendat I, Ihmisen poika, Joutsenlaulu. Siinä rivi suuria suomirockin klassikoita, upeita kappaleita, joista Yö muistetaan ja tullaan aina muistamaan. Uuden Loisto-albumin saavuttua toimitukseen päätin ottaa selvää, millä tasolla yhtyeen sävellykset nykyään kulkevat, kun bändin perustamisesta alkaa olla jo huimat kolmekymmentä vuotta. Kiinnostukseen sekoittui myös aimo annos tervettä pelkoa, sillä bändin Olli Lindholm ja jakkara -kuvaan personoituva nykylinja ei luvannut hyvää yhdistettynä siihen faktaan, että yhdenkään bändin kohdalla kahdeksastoista pitkäsoitto ei voi olla mitään muuta kuin muodon vuoksi julkaistava jäähdyttelylevy.

Jollain tasolla Loisto kuitenkin yllättää. Se nimittäin tarjoaa pari mainiota kappaletta, minkä joudun ennakkoluuloisuuteni hyväksymisen jälkeen yllätykseksi toteamaan. Herra Ylpön sanoittama Kiitos ja kunnia on ilahduttavan menevä pelinavaus ja neljäntenä soiva, Maria Lundin kanssa duetoitava, Arjen kauneus onnistuu tekemään vaikutuksen vilpittömällä tunnelmallaan. Muitakin kelpo ralleja löytyy ja levyn alkupuolen biisit lupaavatkin vaihtelevaa levykokonaisuutta puhtaan iskelmän, kevytrokittelun ja herkistelyn parissa. Vaihtelua tavoitellaan myös laulun kautta, kun mikin ääreen päästetään Lindholmin ja Lundin lisäksi myös luottosäveltäjä Jussi Hakulinen ja basisti Juki Lewis.

Kovin hääviksi kokonaisuudeksi Loistoa on kuitenkaan turha tituleerata. Levyn loppupuolisko tarjoaa balladia toisensa jälkeen, jolloin yksittäisten kappaleiden voima häviää, kun sävellysten taso ei riitä. Kertosäkeet viuhuvat ohi korvien eikä lyriikoista ole apua, puhumattakaan tyhjistä jousi-, puhallin-, ja kuorosovituksista. Pahimmillaan kuulijaa vielä aliarvioidaan rumasti, törkeimpänä esimerkkinä naurettavan kliseinen On mennyt yö -kappale. Yöllä ja suurimmaksi osaksi albumin säveltäneellä Hakulisella ei ole yleisölle enää kovinkaan paljon annettavaa. Keskinkertaisuuden happo on syövyttänyt armotta tätäkin pitkän linjan orkesteria.