The Driven Dynamo: In the Arms of Lucifer

My House

Remakkasta energiarockista on sen verran paha runsaudenpula, että erottuakseen joukosta pitää tarjota jotain oikeasti erilaista tai vaihtoehtosesti olla aivan helvetin hyvä. Oululainen The Driven Dynamo sijoittuu epäkiinnostava--mahtava-akselilla selvästi tuonne paremmalle puolelle. Yhtyeen kakkoslevyn perusteella kyseessä on varsin kehityskelpoinen rock-jyrä, sopivan rosoinen ja mullassa kieritelty.

Kuten kunnon rock-levyt parhaimmillaan, myös In the Arms of Lucifer on tiukka paketti, joka pikemminkin jättää nälän kuin tarjoaa mahan täydeltä garagekakkua. Kahdentoista kappaleen keskimitta asettunee jonnekin kolmen minuutin tietämille. On myös varsin hienoa, että levyllinen ei ole täynnä yhtä kappaleformaattia. Esimerkiksi hitaasti tunnelmoiva Knives ilahduttaa melodisuudellaan muutaman suoremman rokkauksen jälkeen juuri oikealla hetkellä. Mutta mitä juuri sanoin sopivan mittaisista kappaleista? Perun puheeni Knivesin osalta, sillä tämä kolmi-ja-puoliminuuttinen olisi surutta voinut olla kaksi kertaa pidempi. Nyt se loppuu juuri, kun avautuisi suora tie, jolla joko revitellä kunnolla tai pysähtyä tienvarteen polttamaan bongillisen. Ehkä biisiä laajennetaan keikoilla? Muista huippukohdista voisi mainita ainakin menopala Bad Seedin ja punkkaavan Suspectin (joka tosin kuulostaa melkoisesti The Clashiltä ja Rancidltä - ja ehkä siksi juuri niin hyvältä).

Kokonaispaketti on Driven Dynamolla jokseenkin kasassa. Soitto kulkee hyvin ja Jani Erkkilän laulussa on sopivasti säröä. Levylle jääneet satunnaiset huojumiset kuuluvat tässä kontekstissa vain asiaan. Monipuolisuutta voisi toivoa kuulevansa jatkossa enemmän, kun siihen kerran taitoakin löytyisi. Soundeiltaan kiekko on peruspätevää runttaa, mitä nyt muutamat levylle ympätyt syntetisaattoriujellukset tuntuvat hieman päälleliimatuilta.