Tracedawn: Ego Anthem

Redhouse

Papparaisikää lähestyvä kyyninen levyarvostelija jää harvoin sanattomaksi, mutta kiistattoman lahjakkuuden edessä on polvistuttava, ja tungettava ennakkoluuloinen asenne roskiin säpsähdyksestä itseensä ottaneiden kalsareiden seuraksi. Tracedawn ei kuulunut ennen kakkoslevyään Ego Anthemia allekirjoittaneen seurantalistalle, mutta tästä lähin kuuluu. Väsyneiden metallibändien luvatussa maassa asuessa usein unohtuu, ettei nuorisolle kannata kääntää selkäänsä liian pitkäksi aikaa, sieltä tulee sukille ennemmin tai myöhemmin.

Tracedawn on hämmästyttävän taitava bändi. Kaikki soittimet ovat hallussa viimeistä piirtoa myöten, ja eipä voi kuin ihmetellä, miten uskomattoman hyviä soittajia metallimusiikin parissa maassamme vaikuttaa. Elitistiset jazz-piirit voisivat joskus ottaa harmaan takkinsa pois, avata korvansa ja laskeutua tavallisen kansan pariin ottamaan selvää miltä elämä oikeasti näyttää. Itseensä kyllästyneiden kikkailijoiden parissa viihtyminen ei kannata, sillä musiikkia voi tehdä teknisesti myös niin, etteivät itse biisit pääse kärsimään. Nykyään niin kovin muodikas puhtaan laulun ja ärrimurrin vuorottelukaan ei häiritse, sillä se tuntuu tällaisessa musiikissa luontevalta. Ihokarvat erektioon kutittavat koskettimet, järisyttävät kitarat ja kaiken selkärankana jumaluutta lähentelevä rumputyöskentely – onko epäonnistuminen näillä eväillä ylipäätään mahdollista?

Ego Anthemilla raaka voima ja brutaalisuus yhdistyvät tarkkaan harkittuihin rakenteisiin, millintarkkaan soittoon ja tyylikkäisiin harmonioihin. Vaikka yhtye on selvästi parhaimmillaan rivakan hölkän parissa, löytyy sieltä täältä myös rauhallisempia hetkiä – mutta vain hetkiä, sillä juuri kun kuulija asettuu aloilleen hengähtääkseen, Tracedawnin jampat lyövät murikalla hampaat kurkkuun. Dirt Track Speedball sekä levyn avaava Make Amends ovat häkellyttävän komeita biisejä, on todella vaikea uskoa että bändi on vielä niin nuori kuin on. Ego Anthemin soundit ovat selvästi mureammat kuin debyytillä, mistä lienee kiittäminen paitsi bändiä itseään, myös taustajoukoista löytyvää Janne Joutsenniemeä. Kaverilla tuntuu olevan meneillään oikea toinen kultakausi, Stonea ei tietenkään voi mitenkään sivuuttaa nykyisyyttä merkityksettömämpänä.

Tracedawn kuulostaa nälkäiseltä. Tämä yksinkertainen seikka erottaa sen monesta muusta yrittäjästä. Tässä saattaa olla myös bändin viehätyksen perimmäinen arvoitus. Children Of Bodomkin oli ensi alkuun erittäin kova bändi, mutta vuosien mittaan on käynyt selväksi, ettei samanlaista hinkua ja näyttämisen halua enää ole kuin ammoin. Olen myyty, puulla ja ällikällä päähän lyöty, housut kintuissa ja jauhot suussa. Mitkään kliseet eivät riitä. Täyden kympin levy.