The Lariots: Shake Hands (EP)

BV²

Tätä julkaisua on tullut odoteltua siitä asti kun sattumalta tuli nähtyä The Lariots keikalla viime keväänä. Yhtye jäi mieleen sekä musiikkinsa että asenteensa ansiosta. Sali oli melkein tyhjä, mutta musiikki onnistui sen täyttämään. Joku jaksoi vittuilla laulaja-kitaristi Sirhamille koko keikan ajan (kuulin jälkeenpäin että vittuilu oli suht kevyttä verrattuna muihin kertoihin) mutta tämä ei ollut moksiskaan. Pikemminkin kylmän viileä, kuten Robert de Niro nuorena. Välinpitämätön.

Tällaisella musiikilla toki voikin. Mutta en usko että välinpitämättömyys johtuu yhtyeen musiikillisesta erinomaisuudesta. Se on perusasenne, jota promokuvat ja levyn kansi huokuu. Kannesta, eritoten Sirhamin kasvoista, tulee mieleen Televisionin klassikko Marquee Moon. Tarkoitushakuista tai ei, ei kyseessä ole hassumpi referenssi vaikkei The Lariots musiikillisesti kitararockin samaa laitaa edustakaan.

Mutta jos musiikistakin. Shake Handsin räminärock nivoo yhteen niin varhaisen postpunkin melodisuuden kuin kovimpien garageyhtyeiden tiukan tykityksen. Ja siinä se. Avainsana koko julkaisulle on lakonisuus: tässä tämä. Vaivattomalta kuulostava esitys välittää niin tiukan ja ehdottoman paketin tarttuvia, vauhdikkaita, hemmetin komeita ja juuri oikealla tavalla rämiseviä lyhyitä purkauksia, että jos tätä ei ole treenattu tolkuttomasti – ja itse asiassa siitäkin huolimatta – on kolmikolla käsissään todellinen helmi. Little Rabbit on EP:n neljästä biisistä suurimman hittipotentiaalin omaava, mutta voisi näillä muillakin virkistää radioaaltoja.

Kitara, basso ja rummut; 4 biisiä, alle 11 minuuttia – eipä sitä muuta tarvitse. Tulevaisuudesta huolestuneille voinee kertoa, että yhtyeellä on lisää vähintään yhtä hyviä biisejä. Niitä on kuultu keikoilla, toivottavasti kohta myös levyllä.