Plastic Tears: Nine Lives Never Dies

Propaganda

Glam-mausteisen katurockin kotimaisella kentällä on tilaa. Juurihan Hanoi Rocks päätyi jälleen pistämään pillit pussiin eikä esimerkiksi Jann Wilde & Neon Comets ole vieläkään noussut ihan koko kansan omaksi yhtyeeksi. Niinpä jo 90-luvun puolella ensimmäisen etappinsa hoitaneelle Plastic Tearsille on tilausta, sikäli mikäli biisikynässä on terää. Ja kyllä, vaikka bändin imago saatikka soiton sävyt eivät ole mitään maailman omaperäisimpiä, niin kyllä yhtyeellä ihan hyvä vire on päällä uuden tulemisensa kanssa.

Pantterikuosiin 13 raidan kakkoslevynsä pukenut viisikko aloittaa vauhdikkaasti ja iloisen riehakkaasti Everybody´s Bitch But Minen tahtiin, jossa mahdollinen katkeruus naisen avoimesta asenteesta kaikkia muita kuin kertojaa kohtaan ei kuulu soitosta eikä asenteesta, vaan asia todetaan menevän rockin tiluttelevalla ja hyppypotkuja tarjoilevalla remakkuudella. Haikeampi ja iisimpi Love Is For Losers pitää yhtälailla positiivisen vireen yllä, vaikka melankoliaakin piisaa. Miqu Decemberin laulutulkinta sopii lajityyppiin mainiosti ja ilmeikkyyttäkin löytyy. Tainted Memories painaa taas kaasun lähemmäs pohjaa mutta irtonaisesti ja melodisuudesta tinkimättä, Sweet Summer Suicide ei aiheestaan huolimatta erityisesti synkistele vaikka onkin selvästi tummempi. Rauhallinen poljento ja kerron koukukkuus vakuuttavat.

Subshocksin rockremakkuus, I Need Dangerin rouhea mutta kiireetön säröriffikaahaus ja melodisen autereisen Things That Are Bound To Die rentous esittelevät kaikki hiukan erilaisia sävyjä saman perusvärin pohjalta. Luontevan menevä rock-juoksevuus, melodinen pohjavire ja säröinen karheus ovatkin ne kolme kulmakiveä, joiden päälle Plastic Tears rakentaa. Hetkittäin yhtye toistaa itseään hiukan liikaa eivätkä kaikki kappaleet kanna yhtä hyvin, mutta pääsääntöisesti poletit ovat ojennuksessa ja meiningissä tarpeeksi imua. London Rainin tai Tokyo Rockin kaltainen iloinen riehakkuus näyttäytyy omaan korvaan viisikon vahvimpana puolena. Lievästi ska-poljentoinen Beat Me Blue ei ainakaan haittaa levyn hilpeänä päätöksenä. Toimii.

Kommenttien keskiarvo:

nareglitter kommentoi 20.09.2009:

Pisteet:

Plastic Tearsin toinen tuleminen on omiaan piristämään jo hiipumaan päässyttä glam rock-genreä! MIekkosten iloinen riehakkuus, ja samalla herkkyyteen asti tunnelmoidut kappaleet saavat vanhankin jalan vipattamaan! Varsinkin lavabändinä Plastic Tears on valloittava tuttavuus. Hieman persoonallisempia kappaleita jäin kaipaamaan, ja jos nyt oikein muistan niin esimerkiksi London Rain on tuttu laulaja Miqu Decemberin aiemmalta orkesterilta High Timesilta? Siitähän tehtiin jonkinlainen videokin? Muistan sen nähneeni You Tubesta.Tälle orkesterille toivoo pitkää ikää ja paljon keikkoja. Mutta älkää likaa jämähtäkö Hanoi Rocksia imitoimaan.

DemonRocker kommentoi 20.09.2009:

Pisteet:

Hyvä levy!
Mut miks kaikkia bändejä verrataan heti Hanoihin jos on vähänkin kajalia silmäkulmassa?!!

walbu kommentoi 20.09.2009:

Pisteet:

ehkä siksi suomalaisia glam bändejä verrataan Hanoihin koska se on edelleen ainoa kansainvälistäkin menestystä saanut (kuka nyt sitten mitäkin pitää menestyksenä, tai lasketaan 69 Eyesia glamiksi ja jos niin vielä menestyneeksi?) yhtye ja aloittanut kuitenkin huippa vuosikymmenen verran ennen Tearsiakin. Eli esikuvahan se väkisinkin on...Ja Tearsin musiikista löytyy paljon enemmän Hanoi-piirteitä kuin vaikkapa Bon Jovi-piirteitä, kajalilla tai ilman.