Julkaistu: 19.09.2009
Arvostelija: Heikki Väliniemi
Playground
Oksat pois ja pala fatwaa! Kantrikuningatar Emmylou Harris on kaikessa hiljaisuudessa levyttänyt 1960-lukulaista rokkiamericanaa, Patti Smith laulaa puolet biiseistä ja kunnioittaa tulkinnallaan Bob Dylanin iki-ihanaa fraseerausta. Täh? Älä kuseta! Suomalainen? Ei helvetissä ole. Oletko taas syönyt niitä sieniä? Mitä minä juuri viimeksi sanoin niistä!
Näin se vaan on. Edesmenneen Branded Womenin ex-kosketinsoittaja Salla Day laulaa bändissä, jolla todellakin on tarina. Siitä voi lukea tarkemmin täältä. Lopputulos on joka tapauksessa kahden jenkkiläisen ruttuvaarin (noh noh!) pöytälaatikkokamaa neljältä vuosikymmeneltä, mainion, etäisesti 22-Pistepirkkoisen suomalaisbändin esittämänä. Ei lienekään sattumaa, että kansiläpyskän kiitoksissa maininnan saavat myös Keräsen pirkkoveljekset.
Tummaäänisiä naislaulajia ei liikaa suomalaisessa rockissa ole, mutta se ei ole ainut asia joka tässä häkellyttää. Laulujen ajattomuudesta on sinänsä turha vaahdota, koska sehän on testattu jo etukäteen. Tuskin säveltäjät olisivat kaivaneet lipastoistaan lauluja, joissa haikaillaan ensimmäistä ihmistä Maan kiertoradalle tai natsijohtaja Adolf Eichmannia hirtettäväksi. Vanhin laulu (mainio avausraita Like a Fire) tässä nipussa on nimittäin juuri näiden tapahtumien vuodelta 1962.
Sen sijaan on melkoinen kulttuuriteko saada toimimaan kokoelma lauluja 46 vuoden ajalta. Sama kuin…no ei saamari, eihän kukaan silloin lauluja tehnyt ole enää elossa! Dylania ja Maccaa lukuunottamatta. Niin, kuvittele Paul McCartneyn seuraavan albumin avausraidaksi The Beatlesin debyyttisingle Love Me Do. Them Bird Thingsin lauluja nivoo yhteen samankaltainen 1960-lukulainen naiivius ja viattomuus, joka on jo aikapäiviä sitten pyyhitty pois musiikin kentältä.
Mutta sitten on se mutta. Kun levyn alkupuolella lyödään tiskiin tarttuvia pop-helmiä toisensa perään, niin haahuilevampi folk-blues-osasto jää tällaisella albumidynamiikalla ontumaan orpopoikana, joka ei saa ystävää edes siitä naapurin pienoismalleja rakentavasta rillipirusta. Jos kyseessä olisi vinyylilevy, niin sen b-puoli ei kuluisi käytössä läheskään yhtä paljon kuin a-puoli. Siitäkin huolimatta, että päätösraita Tomorrown kertsi saa päähän soimaan J. Karjalaisen Valtatien.
Tummasyistä rock-psykedeliaa americanaan ja kantrifolkbluesiin annosteleva helsinkiläinen yhtye syntyi, kun jo kuusikymmentäluvulla toimineen Mike & The Ravensin herrat Steve Blodgett ja Mike Brassard löivät päänsä yhteen Branded Womenin koskettimista tutun Salla Dayn kanssa vuonna 2007. Blodgettin ja Brassardin biisikynän ja Sallan äänen tueksi löytyivät vielä suomalaiset soittajat, kitaristi Timo Vikkula (mm. Kauko Röyhkä), rumpali Ville Särmä (Kevin), basisti Jarmo Vähähaka sekä lap steeliä, mandoliinia ynnä muuta vastaavaa soittava Arttu Tolonen. Vuoden 2014 Pachyderm Nightmares -albumilla yhtye luopui ulkopuolisista biisintekijöistä ja nousi omille siivilleen. Samalla kokoonpano mukautui vastaamaan hieman pehmeämpää soundia. Vuoden 2015 The Bride Who Came To Yellow Skylla Sallan laulua taustoittaa Arttu Tolosen ohella moninaisilla soittimilla Tapani Varis. Lyömissä soittoa rytmittää Affe Forsman.
Linkki:
soundcloud.com/thembirdthings
(Päivitetty 8.9.2017)
Kommenttien keskiarvo:
