Litmus: Aurora

Rise Above

Spacerock, the final frontier - vai miten se oli? Ja jos onkin, onko se mitään muuta kuin Hawkwindin jättämän tähtipölyn nielemistä paikassa, jonne kukaan ei edes halua matkustaa? Ei välttämättä. Vaikka spacerock saattaakin kuljettaa mukanaan turhan seitsemänkymmentälukuisia konnotaatioita, voi sitä tehdä uskottavasti myös 2000-luvulla. Brittiläinen Litmus on nyky-spacerockin uskottavampia yrittäjiä. Vaikka se ei juuri päivitä genren konventioita, se hoitaa avaruusmatkansa niin hyvin, ettei sitä kuunnellessa yksinkertaisesti jaksa miettiä mitään turhaa (kuten hienoja sanoja "konnotaatio" tai "konventio").

Litmuksen kolmas levy Aurora alkaa päheästi liki 12-minuuttisella Beyond the Sunilla. Kappale on yksi levyn kolmesta yli kymmenminuuttisesta biisistä ja sanan varsinaisessakin merkityksessä tämän nipun kärkikastia. Nopeaan jumitukseen pudotessaan ei edes huomaa ajan kulumista. Avaruudessa kukaan ei ehkä kuule huutoasi, mutta jos siellä kuulee näin munakasta musiikkia, tähtienvälinen tyhjiö voisi hyvinkin olla oivallinen loppusijoituspaikka. Kakkoskappale In the Burning Light kiristää tempoa kunnes Eos, ensimmäinen levyn kahdesta instrumentaalista, rauhoittaa tahtia. Ja vaikka levyn loppupuolisko tarjoa mitään, mitä ei olisi alkupuolikkaalla kuultu, resepti on niin hyvä, että rokkaaminen jumankauta maistuu!

Auroran avaruusjamitus ei ole futuristista, muttei toisaalta liian retroakaan. Se vain on, ja se kiitää elastisena möykkynä huimalla nopeudella pitkin kiertoratoja. Se ehkä palaa poroksi saapuessaan ilmakehään, mutta silloin voi todeta, että yksi helvetinmoinen kyyti on parempi kuin jämähtäminen paikalleen.