The Wildhearts: Chutzpah!

Backstage Alliance

Paljon on vettä virrannut Thamesissä ja Tammerkoskessa The Wildheartsin vuoden 1993 debyytin Earth Vs. jälkeen. Desibeli.netin Klassikko-palstan tekstissään Toni Hietamäki kertoo miten yhtyeen alku-uran neljä albumia pitkälti olivat määrittelemässä miten vauhdikasta punkrockia yhdistetään metallisen raskaisiin riffeihin ja hunajaisen popahtavaan melodisuuteen. Brittipopin noustessa Villisydämillä ei paljon asiaa ollut maansa kirkkaimpiin valokeiloihin ja uraa onkin sävyttänyt monenmoiset vastoinkäymiset, niin kuin sekopäisillä rokkiporukoilla usein tuppaa olemaan. Onneksi yhtyeen vahvuudet eivät kuitenkaan ole vuosien saatossa kadonneet täysin viemäriin, minkä todistaa alusta loppuun asti hyvällä draivilla ja koukukkaalla biisikynällä siunattu yhdeksäs studioalbumi Chutzpah!, jonka kanssa kotimainen Backstage Alliance lyö hakkunsa suoraan kultasuoneen.

The Wildhearts vakuuttaa ennen muuta Quireboysistkin tutun laulaja-kitaristinsa Gingerin laulun johtamalla melodisuudella ja irtonaisen rullaavalla energisyydellä. Punkin ja raskaamman riffittelyn maailmoista ammentavan soiton tiukkuus ja munakas haara kohtaa Chutzpah!:illa oivasti sen pehmeämmän ja kaartavamman puolen. Heti avausraita The Jackson Whites nostaa käyrän korkealla hölkäten raskassäröisyydestään ja jykevästä poljennostaan huolimatta mukavan rennosti. Plastic Jebusin huuruinen säe kääntyy komeaan kuorokertoon, jossa yhtyeen positiivinen hymy ja meininki hurmaavat. Basisti Scott Sorry hallitsee myös laulutulkinnan kaaret, minkä todistaa kauniin melodinen rakkaudentunnustus The Only One. Wildhearts on melkoisessa iskussa.

Kun haikean kipakka John Of Violence ja hienosti sykkivä You Are The Proof That Not All Women Are Insane todistavat etteivät pelkästään Green Day tai Good Charlotte osaa vääntää laadukasta melodista punkinjohdannaista, rähisee Tim Smithin säe taas lähempänä rymyrokkia. Kertsipainotteisuus on Wildheartsilla selviö ja siitä löytyy tällä levyllä poikkeuksetta sen verran vahvaa koukkua että levyn käyrä ei juurikaan heilahtele. Heleästi pianolla starttaava Low Energy Vortex kaartaa kerrossaan komeasti stadionmittaan asti, autereinen You Took The Sunshine From New York on levyn vahvimpia yksittäisiä täkyjä eikä hoilaavan Mazel Tov Cocktailin rouhea rentous kovin kauas jää edellisestä. Levyn päättävä nimibiisi todistaa yhtyeeltä irtoavan edelleen myös tiukkaa saharunttausta ja rähinää. Kaiken kaikkiaan erittäin mainio rocklevy!