Mike & The Ravens: No Place For Pretty

Zoho Roots

Välillä sentään maailmassa on oikeudenmukaisuutta. Ja kaikista nuoruuden synneistä EI tarvitse kärsiä ikuisesti. Yhdysvaltalainen garageyhtye Mike & The Ravens kaatui tempaukseen, jonka vaikutus nykypäivän lasien läpi katsottuna kuulostaa lähinnä hauskalta teinipilalta – kolme nuorta miestä nimittäin kävi vaihtamassa Vermontin nauhoitetun kirkonkellonsoiton tilalle ripakkaa rokkia – samalla meiningillä kuin klassisessa Simpsons-jaksossa Bart vaihtaa kirkkonsa urkurin nuoteiksi Garden Of Edenin, josta pastori Lovejoy sittemmin toteaa: Hey wait a minute, this sounds like rock and/or roll music ja taas Bartia viedään… 60-luvulla ilmapiiri vain oli hiukan tiukkapipoisempi ja nuorten miesten tempaus käytännössä katkaisi siivet lupaavaan alkuun päässeeltä yhtyeeltä. Silti, kaikki kolme kirkonkelloihin kyllästynyttä herraa päätyivät myöhemmin asianajajiksi. Kuinkas sattuikaan…

Singlejä oli jo kuitenkin ehditty purkittaa ja hurmioituneita keikkoja soittaa. Niinpä vuosikymmeniä myöhemmin bändin alkuvoimaan ihastuneen musiikin monitoimija Will Shaden avulla yhtye kokosi rivinsä ja viimein vuonna 2005 bändi alkoi äänittää biisejä pitkäsoittoa varten. Ikään kuin näillä kovan onnen sotureilla ei olisi ennestään ollut huono munkki, niin tällöin yhtyeen laulaja Mike Brassard sairastui ja homma venyi – jälleen… Monien mutkien jälkeen saatiin lopulta ilmoille Noisy Boys! The Saxony Sessions, joka todisti että nämä kuusikymppiset(!) herrat eivät ole mitään jäähdyttelijöitä vaan kyseessä on edelleen tiukkaa ja hikistä garagerockia tai 60-lukuista punkrockia billy-mausteella ja nuoruuden innolla soittava ryhmä. Vuosien pöytälaatikkokirjoittamisen jäljiltä yhtyeen biisintekijöillä Mike Brassardilla ja Steve Blodgettilla oli sen verran vahvoja sävellyksiä melkoinen pino, että yhtyeen biisejä riitti myös suomalais-yhteistyö-yhtye Them Bird Thingsin käyttöön. Brassardin huonosta kunnosta johtuen yhtye ei pysty tien päälle lähtemään, mikä on todellinen harmi. Sen verran energiaa ja tekemisen iloa nimittäin pursuaa myös yhtyeen uunituoreesta kakkoslevystä No Place For Pretty.

Eihän Ravens mikään teini-ikäinen Ramones, Sonics (tai Ravens) ole mutta bändi on silti vanhentunut tyylikkäästi. Vauhtia ei ole sataakuuttakymppiä, mutta hiukan rauhallisempi nopeus käännetään voitoksi rujolla otteella ja tymäkkyydellä. Will Shaden johdolla nuoruuden energisyytensä löytänyt yhtye rakentaa koukuttavista biiseistään meneviä, rujoja ja silmää iskeviä rock-rypistyksiä, jossa zztopmainen pölyinen rock-svengi kohtaa garagen soraisen haara-asennon. Heti Keys To The Car pistelee menemään erittäin tarttuvasti rupisella säröllä, eikä missään nimessä kuulosta miltään eläkeläisbändiltä. Brassardin laulussa on kypsää munakkuutta yhtä lailla kuin ikiaikaista rock´n´rollin paloa. Vaikutelma on toki äijä muttei pappa… One Of These Days polkee todella tymäkällä kompilla ja nytkeellä, bändin antaessa oivasti stemma-tukea revittelyyn asti yltävälle Brassardille. Puhutaan todellisesta amerikkalaisesta rock-perinteestä, jossa kaikuu myös se kantrin vahva asema maassa.

Vauhdikkaasti rullaava Sister Raeven nousee yhdeksi omista suosikeista, samoin Link Wrayn henkeä uhkuva instrumentaali Riptide täytyy nostaa esiin. Pyllyä hirtehisesti pyörittävä maantierosvotarina Unhand Me!, koskettimella koristeltu yksinkertaisen koukukas ja mukanahoilattava särötilutteluanthem Dum Doovi ja rockabillysti keikaileva Shame, Shame, Shame, Shame, Shame ovat kaikki täyttä timanttia. Tumman karhea Broken Boy nostattaa haikeudellaan niskakarvoja pystyyn – Brassardin rupinen laulu sopii tunnelmaan todella hienosti. Ajatonta. Steelhead ei iske ihan yhtä vahvasti, kun taas päätösraita I´ve Taken All I Can täydentää iskevän levyn monipuolisuutta pontevalla rullauksellaan. Kysymykseen Isi, mitä oli rock n´roll? voisi vastata esimerkiksi laittamalla pyörimään Mike & The Ravensin levyn. Toisaalta kysymyksen imperfekti-muodon kohdalla menisi pieleen…