Terho: Kaupungit hiljenneet

Hype

Outokumpulaisyhtye Terholla on hauska historia. Se perustettiin vuonna 1998 ja se julkaisi 2000-luvun alkupuolella kolme omakustanne-ep:tä. Radiosoittoakin saanut yhtye ei kuitenkaan koskaan vakuuttanut levy-yhtiöitä siinä määrin, että kukaan olisi julkaissut albumin. Se pitikin julkaista omin toimin ja siitä on maininta Desibeli.netinkin arviossa vuodelta 2003. Levy ilmestyi kuitenkin vasta nyt, kun yhtye noin viiden vuoden tauon jälkeen taas palasi kämpillensä yhdessä vääntämään.

Onkin hieman yllättävää, kuinka eheä kokonaisuus Kaupungit hiljenneet on, kun ottaa huomioon että mukana on kappaleita yhtyeen kymmenvuotisen taipaleen alkupuolelta asti. Terho liikkuu suomirockin (sanalla on paha klangi, mutta menköön nyt) sillä reunalla, jossa viihtyvät myös Ultramariinin ja Samae Koskisen kaltaiset tekijät. Se ei tosin ainakaan vielä ole yhtä persoonallinen kuin verrokkinsa, mutta se esittää jokusen vahvan näytön joiden perusteella se voisi sitä olla.

Biisit ovat enimmäkseen häpeilemättömiä – ne halajavat suuriksi ja ovat tunnekylläisiä. Levyä virtaviivaistaa se, että yhtye pitää korkealle kurottavat langat komeasti käsissään. Parhaimmillaan yhtye on kuitenkin pienimillään, kun biisien itsensä annetaan heleillä ilmavasti kuten Kanjonitalot II:ssa tai Makaan aallonpohjalla, tuijottelen taivaita -nimihirviössä. Monipuolisuutta luotaa nimibiisi, joka uskoo tanakasti pumppaavaan bassoon, mutta muistuttaa kuinka lähelle Discoa voi vajota. Liian moni herkullinen biisi tukehtuu täyteläisyyteensä.

Levyn selvästi heikoin esitys on tyhjänpäiväinen jollotus Paluu vuoteen nolla, joka jostain oudon syystä on ollut levy-yhtiöiden mieleen yhtyeen alkutaipaleella. Muistaakseni radioaalloilla ei tuolloinkaan ollut pulaa turhista biiseistä, mutta mene ja tiedä. Tekstit ovat puolillaan kaupunkikuvastoa, tuota tuttua tematiikkaa monen kolmikymppisen levyltä viime vuosilta. Terho ei kuitenkaan sorru teennäisyyteen, ja vilpittömyyden tunne pelastaakin paljon.

Parasta Kaupungit hiljenneet -levyssä on sen rehellinen ja melkein paatoksellinen tunteellisuus, joka yllekirjoittaneella menee ”guilty pleasure” -osastoon. Ehkä siksi sanoitukset kuten ”Rakas päiväkirja kuuntelee mitä sydämesi runoilee” eivät tunnu lainkaan hölmöiltä, etenkään kun niitä mukaillaan haikailevilla sävelillä.