Ville Ojanen: Hero

Seita Music

Instrumentaalimusiikin suurimpia sudenkuoppia on jäädä pelkäksi huomaamattomaksi äänitapetiksi ilman sen suurempaa tunnekaikua tai oivaltavia maisemamaalauksia. Toinen yhtä paha ansa on sortua teknisesti taitavaan kikkailuun ja pätemiseen, mikä syö musiikista helposti koukuttamiseen tarvittavan roson ja juurevuuden, aitouden. Saarijärveläisen säveltäjän Ville Ojasen kakkoslevyn kohdalla maisemia maalataan osuvasti, vaikka pienoinen koleus vaivaakin kokonaisuutta. Tätäkin orgaanisempi soundi ei tekisi yhtään pahaa. Nyt tuntuu että kaikkiaan 13 muusikon soittama musiikki kasvaa monissa kohtaa turhan mahtipontiseksi ja progehtavaksi. Toisaalta myös kauneutta onneksi irtoaa.

Itse viulua, violaa, laulua ja sahaa hyödyntävä Ojanen tarjoilee kahdeksan kappaletta sankareita, intuitioita ja suuria tunteita, kuten saatekirje levyn teeman tiivistää. Kannen hieno härkätaistelija kertoo jo jotain siitä missä mennään. Avausraita Geronimo alkaa heleästi näppäillen kunnes lähtee jylhemmin joikaamaan avaralle preerialle, mikä intiaaniteemaan hyvin sopiikin. Syna-huminan (vai onko se kaikki oikeasti kielisoittimia?) ja !Heroe!:ta vievän särö-kitaran käyttäminen hiukan kummastuttaa – se juuri luo sitä kylmää ja tunteetonta koleutta kokonaisuuteen. Wild Heart (The Days Of Young Henri Toivonen) tuo mukanaan laulun tähän nuorena kuolleen rallikuskin maalailevaan tarinaan. Nyt kaari ei maistu yhtään niin kolealta vaan väreilee optimismia ja virtaa.

Islantiin sopii hyvin tumman karu melankolia ja avaran kaunis kaari, uhkaavan junnaava poljento taas junnaa hiukan liikaa paikallaan sahan tuodessa tuulen ulinaa. Miksi pitää mahtiponnistella hiukan joka välissä? Tulee vaan pahat hevi-fibat… Circus Vulgariksen melkein tivoli-vinosti koikkelehtiva äkkivääryyden haituva on levyn viihdyttävintä antia. Ilotulituksetkin saadaan. Zeppelinin jousilla väreilevä alku kasvaa melkoisen laukkaavaan keulimiseen, Under The Northern Sky taas askeltaa tyynesti kaartaen laululla koristeltuna. Lämminhenkisempi päätösraita Matador on levyn pirteintä antia, vaihdellen ripakan tanssiviulismin ja iisimmän tunnelmoinnin välillä. Vastaavaa irtonaisuutta ja tekemisen meininkiä kaipaisi enemmänkin. Nyt tuntuu että suurin osa levystä maalaillaan hiukan liikaakin tosikkoilme naamalla. Pois turha jäykkyys ja lisää rentoutta niin johan lähtee.