Arjen Lucassen´s Guilt Machine: On This Perfect Day

Mascot

Hollantilainen Arjen Lucassen on tuottoisa kaveri, ja tuttu myös suomalaisille varsinaisen pääbändinsä Ayreonin kantavana voimana. Siinä missä Ayreon edustaa sinfonista avaruusoopperaa ja metallia persoonallisella tavalla yhdistelevää tyylisuuntaa, on uusi projekti hieman eri maata. Guilt Machine on nimittäin bändi, eikä On This Perfect Day olekaan ”vain” Lucassenin soololevy, kuten Ayreonin tuotokset ainakin spirituaalisella tasolla ovat. Tietenkin On This Perfect Day on ennen kaikkea Arjen Lucassenin näköinen teos, mutta Ayreonista poiketen koko levyn vetää läpi yksi ja ainoa vokalisti, Jasper Steverlink, eikä albumi koostu alati vaihtelevista ”aarioista”, joissa biisit onnistuvat joko hyvin tai hieman heikommin solistien taidoista tai kappaleeseen sopivuudesta riippuen.

Lucassenin tuotantoon fanaattisesti suhtautuvien ei kuitenkaan kannata elää pelossa. Guilt Machine kuulostaa ajoittaisesta kepeydestään huolimatta niin paljon tekijältään, ettei sitä aina ole helppo erottaa Ayreonista. Ennen kuin lukijoiden mielissä kihoaa murhanhimo, on todettava että tietenkin varsinkin tyylillisiä eroavaisuuksia löytyy kosolti, ja tässä korostaisin nimenomaan kaikkien biisien sukulaisuutta teoksen sisällä. Ayreon on kiistattomasta nerokkuudestaan huolimatta parhaimmillaankin tasoltaan hieman liian vaihtelevaa allekirjoittaneen makuun, mutta Guilt Machine tarttuu progediggarin haaruukkaan hieman hanakammin. Kokonaisuus on erittäin hyvä, ja biisit kuitenkin elävät sopivasti mielenkiinnon ylläpitoa ajatellen. Ayreonin tavoin myös Guilt Machine on äärimmäisen fasinoivaa musiikkia siinä mielessä, että siitä tuntuu jokaisella kuuntelukerralla löytyvän lisää ihmeteltävää, uusia puolia ja uusia soundeja, joihin ei ehkä ensi kuulemalla ole kiinnittänyt huomiota. Kaikki Arjen Lucassenin nimen kuulleet luultavasti tietävät mitä tarkoitan.

Hieman samalla tavalla kuin Steven Wilson hallitsee Porcupine Treetä, Arjen Lucassen hallitsee kaikkea mihin sekaantuu. Ero Porcupine Treehin on tietenkin musiikillisesti valtava, eikä vertailua siinä mielessä kannata viedä tämän pidemmälle – todettakoon kuitenkin, että siinä missä Wilsonin soolomateriaali on lähinnä puuduttavaa vässyköintiä pääbändiinsä verrattuna, on Lucassenin sivupoluilla poukkoilu aidosti kiinnostavaa. Muusikkona Arjen Lucassen on nero, mies hallitsee kitaransa lisäksi koskettimet, mellotronit ja puhaltimet varsin suvereenisti, ja luo levyilleen yleensä sellaisen soundikeitoksen, että ihokarvat väsyvät kestoseisokkiinsa muutaman tunnin kuuntelun jälkeen. Kehottaisin Guilt Machineen tutustuvia tahoja kiinnittämään erityishuomiota levyn ambient-maailmaan, joka todella pysäyttää kuulijan. Tunnelma on äärettömän tärkeä osatekijä tällaisessa musiikissa, ja vaikka Guilt Machinen tematiikka rakentuu elämän ahdistavien osa-alueiden, kuten syyllisyyden, kuolemanpelon, katumuksen ja häpeän ympärille, nousee On This Perfect Day näiden kaikkien synkkyyksien yläpuolelle melkeinpä pelkkien soundiensa avulla. Ihmisen pimeä puoli suorastaan huokuu levyn raidoilta.

Noin kymmenen kuuntelun jälkeen maaginen Green And Cream tuntuu nousevan levyn vahvimmaksi biisiksi, eikä tämä johdu ainoastaan suomenkielisestä introsta (levylle on lisätty paljon fanien lähettämiä lyhyitä viestejä – järisyttävä tehokeino). Biisi on valtava instrumentaalikertosäkeineen, ja edustaa juuri sellaista majesteetillisuutta, jonka vuoksi progressiiviseen asuun puettu ilmaisu on parhaimmillaan kauneimpia inhimillisen sivilisaation saavutuksia. Yhdennellätoista kuuntelulla suosikiksi nousee Season Of Denial, kahdennellatoista Perfection – ehkä tämä kelpaa esimerkiksi siitä, miten monisäikeisestä ja eittämättä myös kuuntelua kestävästä levystä on kysymys.

Uskaltaisin sanoa, että nyt on käsissä levy, joka saattaa vuosien mittaan kohota jopa Lucassenin uran pääteokseksi Ayreonin massiivisen Into The Electric Castlen rinnalle. Kauneus mykistää. Toivottavasti Lucassen saa bändinsä myös Suomeen, sillä tällä orkesterilla saattaisi onnistua myös elävän yleisön vakuuttaminen.