Julkaistu: 13.08.2009
Arvostelija: Jari Jokirinne
V2
Onneksi olkoon, Phoenix! ”Vuoden huonoin levynnimi”-palkinto on löytänyt omistajansa. Onneksi nimen karmaisevuus ei ole kuitenkaan ylettynyt itse sisältöön asti. Ranskalaispoppoon uralla vasta sen neljäs levy on ensimmäinen tasaisen vahva kokonaisuus: debyytti ja It´s Never Been Like That olivat hyvistä hetkistään (mm. huikea Long Distance Call) huolimatta hivenen epätasaisia, kun taas Alphabetical jätti kauttaaltaan kalsean jälkimaun.
Olin itse asiassa jo muutama vuosi sitten lähes menettänyt toivoni Phoenixiin, mutta sen kaikin puolin onnistunut keikka Ruisrockissa vuonna 2006 herätti toivoni siihen uudelleen. Tätä nousujohdannetta Wolfgang Amadeus Phoenix jatkaa mainiosti.
Levy käynnistyy bändin kautta aikain parhaimpiin kuuluvalla Lisztomania-biisillä. Tiukan rytmikkään grooven Phoenix on hallinnut aina, mutta melodioissa (varsinkin kertosäkeiden toimivuudessa) sillä on aina ollut petrattavaa. Sävelkulkujen lievän yksipuolisuuden voi Phoenixille antaa anteeksi, sillä siihen tuntuu sortuvan vähintäänkin joka toinen bändi.
Phoenix on siitä harvinainen yhtye, että se osaa työstää orgaanista ja tanssittavaa musiikkia, joskaan ei suoranaista tanssimusiikkia – ainakaan siinä kontekstissa jossa me sen nykyisin ymmärrämme. Jos äärimmäisen marginaalinimet poimitaan pois, ei Phoenixilla ole musiikillisesti kovinkaan montaa hengenheimolaista. Oikeastaan vain maanmiehensä Air ja tietyin varauksin myös Beck tulevat mieleen. Wolfgang Amadeus-levyn myötä Phoenix on löytänyt hyvän tasapainon helposti omaksuttavan ja haastavan popmusiikin rajamailta.
Ranskalainen taidepopyhtye.
Linkki:
wearephoenix.com
(Päivitetty 21.5.2013)