Keramick & Lobo: The Braille

Exogenic Breaks

Helsinkiläistuottajat Jussi Mikkonen ja Visa Mäkinen ovat duo nimeltä Keramick & Lobo. Kakkoslevyllään The Braille vuodesta 2006 toiminut kaksikko yhdistelee elektronista konerytmiä ja pulputusta akustiseen avaruuteen ja heleään pehmeyteen. Siinä missä kokonaisuus on toisaalta kuulas ja teknisen downtempo, on siinä myös jousista, kielistä, koskettimista, puhaltimista ja erilaisista akustisimmista lyömistä johtuen inhimillistä lämpöä ja ihmisen käden jälkeä.

Lite House kuitenkin aloittaa levyn hyvin kone-hämyisesti jumitellen. Reilun minuutin kohdalla biisi viimein alkaa kasvaa ja löytääkin sitten nopeasti myös sitä pehmeyttä ja kuulasta kaarta. Iskutkin ovat hienovaraisia ja kokonaisuutta leimaa sellainen avara tyylikkyys – The Braille ei pyöriskele missään pimeässä komerossa tai möykkää kellarissa vaan täyttää enemmän aulatiloja. Moni kääntyisi jo pelkästään lajityypin ja avaruuden puolesta tyylikkääksi mutta hengettömäksi taustatapetiksi, mutta helsinkiläiskaksikko onnistuu tuomaan aulaan myös elämän monipuolista sykettä ja hämmästyttävän paljon lämpöä. Vallankin siinä kohtaa kun mukaan otetaan solistivieraita, kuorruttuu kaksikon näkemys.

Edellisen vaelluksen perään luontevasti starttaava Gone esittelee vokaaleissa Markus Savijoen, jolta irtoaa komeasti niin tumman pohdiskelevat säkeet kuin korkealta taittava kerto. Pahaa ei tee myöskään jousi-kvarteton hyödyntäminen. Hittibiisi. Aki Himasen trumpetilla kuulaasti puhaltava Everything You Said Was Lead ei kuitenkaan vie tummalla sykkeellään käyrää alaspäin, vaikka biisin verkkainen viipyilevyys koittaakin kääntää sitä sinne taustamusiikin puolelle. Onneksi kappale sykkii sekin riittävän elävästi koskettaakseen. Piano-tunnelmoiva Answers tuo Eeppi Ursinin vokaaleilla hymyilevää hattaraa keitokseen, Whisper Treen humiseva ja nimensä mukaisesti kuiskaileva nytkytys taas ei iske ihan yhtä vahvasti vaikka lopussa kiihdytelläänkin kivasti. Kontrabassoileva ja happojaskailevasti trumpetoiva Brown-Eyed Susan ei ehkä etene kovinkaan reippaasti, mutta onnistuu koukuttamaan viipyillenkin. Kaikuen sykkivä Won Peels kasvaa pikkuhiljaa ja koristautuu Juha Lahdenniemen tenorisaksofonilla, levyn päättävä, kohtalokkaan tummuuden ja toiveikkaan kuulauden välillä tasapainoileva nimiraita taas esittelee laulussa Teemu Tannerin, josta nousee hetkittäin hieman mieleen jopa toinen Teemu eli The Crashin Brunila. Hieno levy kaikin puolin, parhaimmillaan jopa pysäyttävä.