Vinyl Jam: Kino

Bisamedia

Harvemmin sitä nettilehdet saavat ihan kokopitkiä vinyylilättyjä arvioon. Venäläis-suomalaisen 70-lukuista klubimusaa souljazzin ja funkin hengessä soittavan Vinyl Jamin Kino-levyn arviointi onkin siinä mielessä jonkinlainen juhlahetki. Analogisen musiikin perään vannova yhtye julkaisi ensimmäisen vinyylinsä muutama vuosi sitten, nyt on vuorossa syksyisen maksi-sinkun jälkeen jälleen pitkäsoitto.

Täytyy myöntää että hymy nousi korviin kun aluksi kuuntelin levyn avausraidan nelivitosella – oli meinaan sen verran tarttuvan kuuloista funkahtavaa tuuttausta että. Kakkosen tuodessa laulunkin mukaan kuvioon tajusin mokani ja palasin alkuun ja hieman hitaampaan iskuun. Eikä se fiilis sinänsä laskenut siitä hirveästi, vaikka saksofonisti-huilisti Andre Solomkon johtaman yhdeksikön ilme onkin melkoisen chill ja paikoin jopa utuisen uninen. Positiivinen ote ja leppoisuus ovat silti hyviä plussia soundissa. Ja kyllä jossain Soldatissa tai Copy Catissä on kieltämättä hyvin niskaa nytkäyttävää funk-potkuakin vaikka leijaileva jää vahvemmaksi mielikuvaksi kuin munakas.

Bändissä on useammat koskettimet ja Solomkon fonin ohella Karl Sandqvistin trumpetti. Antonia Dahlströmin laulu on hyvin kuulasta ja kieltämättä kaunista soul-letkeilyä, silti ilman sellaista todellista revittelyä tai virtuositeettia. Myös laulun myötä yhtyeen slogan ”like old glorious times” perustelee itseään – tunnelma ei lähde mihinkään todella likaisiin takaa-ajoleffoihin vaan pysyttelee enemmän siellä sisäsiistissä seitkytlukuisessa lemmenlaivassa. Toki juoksutus on parhaimmillaan enemmän kuin pelkkää taustanauhaa, mutta tuntuu myös siltä että perinteiden kunnioitus syö hivenen yhtyeen taidoista taatusti irtoavaa haastavuutta ja mahdollisia uusia ratkaisuja. Miksi pitäisi vuonna 2009 tehdä autenttista seitkytlukua jos se on hyvin tehty jo silloin? Onneksi Kino on pääasiassa sen verran raikas ja irtonainen kunnioitus tuon ajan tyyleille että se kantaa. Ja lähteehän sieltä sitten hiukan revittelyäkin.