Ruaste: Nuottiöljyy

Violent Journey

Musiikilliset hienoudet eivät punkissa paljon paina. Ja vieläkin vähemmän ne tuntuvat painavan kolmen soinnun ramopunkin pohjalle rakentuvassa, vaasalaisen Klamydian huumoripierupunkin johtamassa duurivoittoisessa karsinassa, jossa rouheus ja räkä poskella hekottelu kuuluu asiaan kuin juusto suomalaiseen pitsaan. Tällöin entistäkin tärkeämpää olisi saada iskostettua yksinkertaisesta kaavasta iskeviä kappaleita – sellaisia anthemeita joita jokaisen suomalaisen teinin ja hiukan vanhemmankin pissa ja kakkahuumorin ystävän tai kaavoihinsa kangistuneen yhteiskunnan virstanpylväille naureskelevan kotipojan (tai tytön) kelpaisi hoilata kännipäissään kylillä. Ja joista sitten vanhemmatkin indiehöperöt kirjoittelevat luurankona kaapissa-tyyppisiä ylistyksiä vuosikymmeniä myöhemmin. Tähän sarjaan tamperelaisella Ruasteella on melkoisen pitkä matka. Joitakin pilkahduksia toki on, muttei tälläkään kertaa mitään legendaariseksi nousevaa.

Musiikillisesti Nuottiöljyy-levy kulkee Klamydia-apinoinnista (jota yhtye itse kommentoi oivasti Paska Kopio-biisissään) hiukan hevimmän laidan kautta (kuten Teräsbetonin Jarkko Aholan vahvistama Viimeisen kerran) aina rouheaan suomirockiin. Toki punkahtavaan sellaiseen. Parasta antia on ehkä komiasti hoilottavan, levyn avaavan reippaan nimibiisin ohella samoin tarttuvalla kertsillä sahaava Valkoista kohinaa. Kesäaikaan sopii hyvin myös Oodi mökille. Yhtyeen mahtipontisuus ei ainakaan lisää viehätystä meikäläisen korvissa – tuntuu että kaikesta hölmöydestään sekä asenteessa että lyriikoissa huolimatta yhtye ottaa sittenkin itsensä hiukan liian vakavasti. Semmoinen rehellinen röhönauru siellä täällä toisi varmasti lisää vapautuneisuuden tunnetta ja hommaa välillä painava lievä väkinäisyys voitaisiin haudata rauhassa sinne saunan taakse. Meidän oma sauna alkaa jo päästä semmoiseen sopivan härskiin hirtehisyyteen, muttei sittenkään yllä ihan loppuun asti. Samoin Mahtaa harmittaa pääsee toimivasti rennompaan fiilikseen.