Tapa Paha Tapa: Koko Elma

Visual Power

 Nyt on sen verran marginaalia edessä, että lienee syytä jakaa levyn arvostelukappaleeseen oheistetun promopanfletin infoa: “Tapa Paha Tapa oli 80-luvulla Helsingissä vaikuttanut syntikkarockyhtye, jonka ainoiksi julkaisuiksi jäivät yksi huonosti äänitetty single ja yksi 60-minuuttinen kasettialbumi ‘Aurinko’. Yhtye saavutti kuitenkin pientä kulttisuosiota Helsingin ja Tampereen seuduilla. Bändi teki Aurinko-kasetin julkaisemisen (1983) jälkeen runsaasti äänityksiä mm. uima-altaaseen rakentamassaan studiossa. Levy-yhtiösotkujen johdosta nämä äänitteet jäivät aikanaan julkaisematta”.
 Osa tästä porukasta on sittemmin rantautunut “kansainvälisyyssyistä” enimmäkseen instrumentaalimusiikkia esittävään Ozone Player - yhtyeeseen.
 Mikä CV!

 Levy sisältää avantgardis-sävytteistä ns. huonoa musaa, joka yrittää huonoudellaan päästä hyvän puolelle. Tällainen bändi esiintyy Blondien keikan jälkeen ns. “kylmettäjäbändinä”. Keskisormennäyttöhenkeä korostavat myös vagabond-henkiset valokuvakannet, joissa jonninmoista agentin virkaa toimittava naishenkilö samoaa milloin metsässä, milloin sähkögeneraattoreiden näköisten kompleksien liepeillä. Kokonaisuudesta syntyy nyt hieman semmoinen tunne, että silloin ennen, armaan 80-luvun alkupuolella, bändillä on ollut uskollinen, mutta pieni kuulijakunta. Eikä tässä mitään kohderyhmiä nytkään taideta tavoitella - friikkejä lukuunottamatta?

 Musiikki on sinänsä hilpakkaa, muovisen kuuloista syntikkapoppia. Soundit onnistuvat kuulostamaan nostalgisilta: niiden aikaansaanti on vuonna 1982-1983 maksanut varmaan pennin jos toisenkin. Tapa Paha Tapa:n keskimäärin kolmeminuuttisille teoksille on ominaista myös alleviivaava hehehehe - huumori, markon kuuloinen Eläkeläiset-tyyppinen laulu (raidan Kompastuit tunteisiin kvintti on tosi gregoriaaninen!) sekä könpelöhköt riimit.

 Vaan en anna nollaa tähteä, vaikka tapapaha tappaisitte. Tässä on nimittäin mukana sen verran luovaa hulluutta, että tällainen nostalgiakuriositeettipläjäys on melkeinpä tervetullut. Ja käytetään nyt sitten vielä kerran positiivisessa mielessä se puhkikulutettu “kultti” - sana, vaikka se nykyään tahtookin tarkoittaa ennemmin negatiivisia asioita.
 Ja tuskinpa tällä nyt platinaa haetaankaan: levyn ulkoasusta päätellen painos on suht rajoitettu.
 Hyvän maurianterolevyn ainekset ovat kyllä koossa: mielestäni huolellisemmilla taustoilla ja pokammalla naamalla osasta piisejä olisi saanut ihan oikeastikin hyviä.

 Että eihän tämä oikein ulkopuoliselle aukea etenkään cd-muodossa, mutta eipä tuo nyt niin paha. Toivottavasti tämä levy on lähetetty myös mahdollisimman monelle jazz-arvostelijalle!