Håkan Hellström: Det är så jag säger det

Virgin

Håkan Hellströmin parin vuoden takainen debyyttipitkäsoitto sai pohjoismaissa suorastaan haltioituneen vastaanoton. Odotettavissa olikin, että seuraavaan levyyn mennessä ylenpalttiset kehut ovat muuttuneet katkeraksi kritiikiksi. Ja katsos – yksi popmusiikista kirjoittavien ihmisten typerimmistä lainalaisuuksista, ns. ”toisen levyn vaikeus-syndrooma”, iski jälleen. Hellströmin astetta tiiviimpi tuotantotapa ja yhtenäiseen bändisoittoon pyrkivä soundi tulkittiin vain väkinäiseksi yritykseksi ratsastaa vallitsevan aallon harjalla. Olen asiasta hyvin paljon eri mieltä. Det är så jag säger det-levyä parempaa musiikkia ei ruotsinmaalta ole sitten edellisen bob hundin tullutkaan. Kylmä tosiseikka nimittäin on, että svedujen laatukriteerit ovat viimeisen viiden vuoden aikana laskeneet roimasti – ennen maa tuotti uusia ja joissain määrin persoonallisia artisteja kuin liukuhihnalta, mutta nykypäivänä niiden pääasiallinen anti on muilta apinoitua uusiomateriaalia tyylikkäissä raameissa.

Håkan Hellströmin tarttuva musiikki puree siis vahvasti svenskien myös ulkopuolella. Hittibiisit, kuten strokesmaisesti starttaava Kom igen Lena, olisivat ilman kielirajoja taattua listakamaa. Det är så jag säger det on klassinen esimerkki levystä, johon perehtyminen vie aikansa, mutta se maksaa vaivan. Ehkä sen lähestyminen olisi hitusen helpompaa jos kielenä olisi englanti, mutta kiitos Kentin, Thåströmin ja bob hundin, ei ruotsikaan enää kuulosta korvissani häiritsevältä. Yläasteen ja lukion aikainen ruotsiangsti on tosin jälkensä jättänyt – sanoituksista noin 90 prossaa menee maalistaan ohi ja se toki harmittaa. Kuulun Desibeli-porukassakin nimittäin siihen Che Jokelaisen vastapuoleen, jonka mielestä lyriikoilla on popmusiikissa tärkeä merkitys - sanahelinä ja ontot kielikuvat ärsyttävät itseäni suunnattomasti. Hellström niitä tuskin edes viljelee, mutta jos niin on, pääsee hän tyylikkäästi livahtamaan kuin se kuuluista koira veräjästä.