Andreas Kisser: Hubris I & II

Voi elämän kevät. Musiikkikriitikot saavat usein aiheesta kuraa niskaansa, koska eivät jaksa kuunnella arvosteltavia levyjä kunnolla, tai eivät ole pysyneet konserteissa hereillä. Onko kenellekään tullut mieleen, että nuivailuun saattaa joskus olla aihettakin? Tottakai artistin työtä ja panosta pitää yrittää kunnioittaa, ja siksi esimerkiksi Andreas Kisserin Hubris I & II:lle ei voi antaa arvosanaksi nollaa tai ylösalaisin käännettyä ristiä. Tupla-albumi totaalista kidutusta on kuitenkin tosiasia, eikä se muutu kauniista sanoista miksikään.

Siinä missä Beneath The Remains aiheutti suomalaisäideille kalsaripyykkiä hurjailullaan, Hubris on kuin Veikko Huovisen rukiinen kyynel itse. Kahteen osaan jaettu jättiläinen on periaatteessa puoliksi akustinen (paitsi ettei kylläkään ole, molemmilla puoliskoilla on kaikkea sekaisin), sekä vuorostaan puoliksi perinteisellä sähköistetyllä soundilla soitettu. Musiikki on poukkoilevaa, sekavaa ja ilmeisen ”taiteellista” sekasotkua, josta ei erotu ainuttakaan biisiä. Kisser osaa tietenkin yhä soittaa kitaraansa, ja kauniita melodiapätkiä ja harmonioita on siellä täällä useinkin. Mutta niin on Francis Goyallakin, ei Hubris ole näistä satunnaisista langoistaan huolimatta muuta kuin kasa kauhtunutta kangasta, virttynyt pipo, joka meni muodista Jamiroquain mukana. Jollain tavalla siedettävät hetket ovat lisäksi keskittyneet jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin hirveitä laulumelodioita ei juuri ole mukana. Ihminen on kavunnut Mount Everestille, käynyt Etelänavalla ja laskeutunut Kuuhun jo 60-luvulla. Andreas Kisserin loputtoman pitkän ja tappavan tylsän Hubris I & II:n kuunteleminen putkeen läpi olisi näihin verrattava saavutus.

Olen pahoillani, ettei tästä kirjoituksesta tullut romaania, eikä positiivisia sanoja oikein löytynyt. Kun hirveä levy tulee vastaan, on siitä oltava oikeus kertoa rehellinen mielipide ilman halua pätemiseen. Kun julkaisun tekee artisti – vieläpä suuresti kunnioittamani sellainen – kuten Andreas Kisser, on helppo sortua ylioptimismiin ja toivoa, että ehkä mies olisi sittenkin keskittynyt totaalikammottavien Sepultura-levyjensä jälkeen jälleen musiikkiin. Vertailen Kisserin tuotantoa Sepulturaan, koska muuta ei ole. Sepultura on myös ainoa syy tämän levyn ilmestymiseen, missään nimessä tälläista krääsää ei olisi muuten julkaissut kukaan.