Agent Kooper: Head + Heart

Fast Freddie Productions

Agent Kooper on varmasti joutunut kerran jos toisenkin vastaamaan haastatteluissa nimeensä liittyviin kysymyksiin. Turkulaiskolmikon tuoreen levyn kanteen on vielä lykätty absurdin eläinasetelman taustalle Twin Peaksin black lodgesta tutut punaiset verhot. Liekö jo piruilua? En tiedä, mutta viimeistään Suen 6/09 haastattelussa bändiläiset leikkaavat intomielisimmiltä tulkinnoilta siivet mainitsemalla, että nimen voi aivan hyvin ottaa kunnianosoituksena legendaarista kosketinsoittajaa Al Kooperia kohtaan.

Kommentti on linjassa yhtyeen musiikista välittyvän asenteen kanssa. Head plus Heart huokuu perinnetietoutta, mutta onnistuu samalla astumaan riittävän kauas sisäänpäin lämpiävästä aikamatkailusta. Tässä mielessä Agent Kooper muistuttaa The Soundtrack Of Our Livesin ja Zacharius Carls Groupin kaltaisia rockin ikuisilta lähteiltä ammentavia nykysuuruuksia. Paikoin Robin Pahlmanin antautuva ja shamanistinen laulutapa tuokin mieleen ZCG:n Ossian Marttalan rokkauksen. Joka tapauksessa koopereiden ansioksi on luettava varsin omaperäisen soundin uuttaminen tästä kaikesta tuttuudesta.

Alive & New polkaisee levyn käyntiin erittäin tehokkaasti. Valitettavasti tämän energiapurkauksen perään on ladottu muutama luvattoman kasvoton kappale. Oikeastaan vasta viidentenä kuultava loitsumaisen suriseva Finger, You´re Bleeding nostaa riman avauksen tasolle. Kautta linjan lätyn suurimmaksi ongelmaksi muodostuukin epätasaisuus. Raja dynaamisen monipolvisuuden ja silkan linjattomuuden välillä on tietenkin ohut ja aina erittäin tulkinnanvarainen. Jotain epämiellyttävää ja lannistavaa näen kuitenkin tavassa, jolla edetään kekseliäästä uuden aallon kanssa flirttailevasta 12 Hundred Storiesista kappaleeseen Cannonballs, jossa bändi tuntuu eksyneen lämmittelemään jonkinlaista halutonta stadionrockvanhusta.

Omalla tavallaan häiritsevää on myös se, että tätä harhailua seuraa albumin ehdoton helmi Starving Vampire Heart. Pitkäsoiton sisäistä epätasaisuutta kyseinen teos on nimittäin omiaan kiihdyttämään astuessaan vuorostaan jylhän aavikkorockin alueelle hiukan Josh Hommen hengessä. Hervoton kitarakuvio, kuulas kertosäe, rauhallinen kasvattelu - tuloksena yksi kuluvan rockvuoden toistaiseksi timanttisimmista kappaleista.

Kokonaisuutena koopereiden tuorein levy jää harmittamaan. Kuilu ekstaattisten huippujen ja samantekevien tai jopa huonojen kappaleiden välillä jää liian dominoivaan rooliin. Mistään irrottelevista tyylikokeiluista ei ole kyse. Bändi säilyttää koko tripin ajan identiteettinsä. Näin ollen harhaankin mennään ikään kuin hallitusti, perinteitä kunnioittaen.