Harmaa Getto: Suomimorsiamen pyhä tie

Helmi Levyt

On ollut hauska seurata Harmaan Geton saamaa vastaanottoa mediassa. Pillimehut ovat menneet väärään kurkkuun mm. hoppi-puristeilla (sanakirjassa purismin kohdalla oli kuva lenkkareista) ja erään tamperelaisen lehden toimittajakin vaikutti jopa tuohtuneen Suomimorsiamien pyhän tien musiikista. Mielipiteiden herättäminen on hyvästä, mutta on huolestuttavaa, että se on tapahtunut koska levyä on arvioitu hip hop -levynä.

On totta, että yhtye jonka muodostavat Joose Keskitalo, Paavoharjun Lauri Ainala ja Helmi Levyjen pääjehu Arwi Lind itse kutsuvat musiikkiaan denso-hopiksi, mutta kun levyä kuuntelee tähän asennoituneena, ei voi kuin ihmetellä miten vedätys menee läpi. On toki yhtä lailla totta, että levyllä on paljon elementtejä, joiden takia sitä voisi pitää hip hopina, mutta miten tällöin tulisi suhtautua esimerkiksi niihin Keskitalon laulamiin kappaleisiin, jotka poislukien niiden sisältämiä paikoitellen hieman kömpelöitä ja harvoja raposuuksia voisivat melkein sellaisenaan löytyä joltakin hänen soololevyistään?

Jos levyä nyt kuitenkin lähtisi pitämään hip hop -levynä, voi helposti todeta ettei Lindin flow ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi levyllä vierailevan Jontin, mutta kun sen suhteuttaa levyn yleiseen rähjäisyyteen – joka syntyy niin taustojen rupisuudesta, tekstien tyhjänpäiväisestä likaisuudesta kuin ylipäätään kaiken rähjäisen ja paskaisen korostamisesta – sopii se kuvioon paremmin kuin monen muun puhtaammin puhelaulavan tekstit omiin taustoihinsa. Ei tämä levy kuitenkaan helpolla päästä, ja siksi olisikin helpompi jättää leikki sikseen kuin jatkaa syventymistä. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää? Ei nyt sentään, vaikka eräänlainen jumalainen näytelmä tämäkin on – levy vaati kyllä kuuntelua ennen kuin sen hienous paljastui.

Miksi tämä sitten on niin hyvä levy? Kun kuulija kerran on päässyt levystä jyvälle, alkavat palaset loksahdella kohdalleen. Keskitalon vanhahtava folkminimalismi, Ainalan utuiset sekä viekoittelevan likaisiksi muuttuvat taustat sekä Lindin melkein päättömät hokemat muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka sekä hämmentää että hämmästyttää. On kuin päällekkäin soitettaisiin kahden ensimmäiseksi mainitun miehen sekä Profeetan ja Uuden Maailmanuskonnon päällevyöryvää syntetisaattorimusiikkia eikä tunnu ollenkaan siltä, että biisit olisivat itsetarkoituksellisesti väkisin maattuja.

Piirre joka Suomimorsiamen pyhästä tiestä on syytä ottaa erikseen esille on se, että Keskitalon lyriikoita yleensä määrittelevä banaali kuoleman käsittely on nyt saanut kepeämpiä ja jopa humoristisia sävyjä. Levyllä liikutaan tekstillisesti edelleen raamatullisen jylhissä (Harmaa getto viittaa tuskin vahingossa Harmageddoniin) kielikuvissa mutta sen sekaan on liitetty suomalaiskansallisia elementtejä, joka näkyy jo levyn nimessä. Taidokkaasti miehet yhdistävät Raamatun kuvat Tuomari Nurmion rappiorealismiin ja suomalaisiin sotamuistoihin: Taipaleenjoki rinnastuu Tuonelan virtaan ja ”getosta hautaan” on näiden likaisten nuorten miesten nykyaikaa.

Ei tätä kuitenkaan kannata täysin vakavasti ottaa. Pilke on tukevasti silmäkulmassa, kun ”tuska parahtaa”, vaikka pääosin synkeän vakavissa maisemissa liikutaankin. Ne biisit sitten? Pääosin oivaltavien ja komeiden sekä painostavien taustojen avulla on luotu synkkäilmeinen kokonaisuus, jonka verbaalista puolta määrittää pääosin yksinkertaiset mutta siksi hyvin toimivat hokemat. Dr. Robotnikin remixaama Harmaata ku harmaata on hillitön tansittaja mutta itselleni tärkeimmäksi ovat nousseet ne biisit joissa taidokkaimmin yhdistellään levyn nimessä esiteltyjä teemoja.

Suomimorsiamen pyhä tie on hengästyttävä ja hengellinen levy, joka ei sorru nokkeluuteen tai liialliseen huumoriin. Se ei myöskään ole liian vakavasti otettava, mutta tekijöidensä osaamista parhaimmalla tavalla esittävä. Se on uusia uria luova, ja jos sitä haluaa pitää hip hop -levynä, sisältää se mielenkiintoisimpia kotimaisia taustoja sitten Kaucaksen Saastaa suusta -levyn.

Kuulijana tunnen olevani kolmen viikon kuuntelemisen jälkeen kuin Dante Helvetin esikartanoissa – vasta matkani alussa – ja varma vain yhdestä asiasta: kukin kuunnelkoon levyn kolmesti läpi ja määritelköön sitten itse mihin laatikkoon se menee. Minulla se menee kohtaan klassikot.