Julkaistu: 01.07.2009
Arvostelija: Jari Jokirinne
Capitol
Ennen kuin olin kuullut sekuntiakaan Depeche Moden uutta Sounds Of The Universe-pitkäsoittoa, päätin, että yritän soveltaa sen kuuntelussa ns. Pepsi-sokkotestiä. Tässä tapauksessa aidon Pepsin asemaa sai kunnian toteuttaa DM:n pääasiallisen biisintekijä Martin L. Goren kappaleet, kun taas Euroshopper-colan sai niskoilleen ottaa Dave Gahan omien laulujensa kanssa. Testiin kuului luonnollisesti se, ettei levyn kansivihkosesta saanut kurkkia minkäänlaista lisäinfoa, vaan kaikki päätelmät tuli tehdä yksinomaan kuulohavaintojen mukaan. Testin lopputulos kertoo että puheet Goren yksinvaltaisesta nerokkuudesta voidaan vihdoin lopettaa. Yksikään Gahanin kolmesta kappaleesta ei nimittäin noussut mitenkään negatiivisella tavalla esiin, vaan pikemminkin niissä tuntui olevan selvästi Goren tekeleitä enemmän potkua. Tässä testissä Euroshopper-cola pätki Pepsin varsin selvästi.
Parhaiten Gahanin kasvu lauluntekijänä kuuluu Come Back-biisissä, jota voi suoriltaan tituleerata Sounds Of The Universen ainoaksi todelliseksi DM-klassikoksi. Goren paras vastaus Wrong pääsee toki lähelle, mutta aivan samaa hypnoottista otetta se ei tavoita. Live-setissä kappale toki tulee nousemaan varsin hyvin esille, sillä siitä löytyy samaa särmikkyyttä, johon DM mm. Songs Of Faith And Devotion-levyllä pääsi. Hieman rupisemmalla toteutuksella kappaleesta olisi tullut vieläkin herkullisempi.
Yleisilmeeltään Sounds Of The Universea leimaa kuitenkin jo Exciterilta ja Playing The Angelilta tuttu ponnettomuus. Se haavoittuvuus, joka esimerkiksi järkyttävän aliarvostetulla Ultralla oli alati läsnä, on kaikilta 2000-luvun Depeche Mode-levyiltä puuttunut. Bändi, joka vielä vuosikymmenen alussa oli helppo laskea edelläkävijöiden joukkoon, on vähitellen vaipunut yhä syvemmälle keskinkertaisuuden suohon. Huonoksi en Depeche Modea tohdi vieläkään leimata, mutta suuntaa se ei enää nuoremmalle polvelle näytä. On myös harmi, että Depeche Mode jossain matkan varrella hylkäsi orastavan kitaravoittosemman ilmaisun, sillä se polku olisi voinut tuottaa Ultraakin parempia levytyksiä. Hillityn ja tummasävyisen elektropopin saralla bändin on pirun vaikea ylittää omia varhaisempia saavutuksiaan.
Vuonna 1980 Englannissa, tarkemmin sanottuna Basildonissa Essexissä, syntynyt Depeche Mode soitti alkuun hyvin iloista ja aurinkoista konepoppia. Yhtye saavuttikin jo uransa ensimmäisinä vuosina runsaasti listamenestystä. Vuosien saatossa musiikin sävyt tummenivat ja tultaessa 80-luvun puoleenväliin yhtye alkoi kuumeisesti etsiä itselleen uutta soundia.
80-luvun jälkipuoliskolla julkaistut Black Celebration ja Music for the Masses -albumit, sekä niitä seurannut tuplalive 101 muokkasivat bändin soundia voimallisesti. Todellinen kansainvälinen läpimurto syntyi kuitenkin vasta vuonna 1990 julkaistulla Violator-levyllä. Tuolloin yhtye viimein mursi ”kulttibändin” maineensa nousten pop-taivaan kiintotähdeksi.
Menestystä seurasivat ongelmat jotka huipentuivat vuonna 1993 julkaistun Songs of Faith & Devotion -levyn kiertueen lopulla. Tuolloin bändin edistyksellisistä soundeista pitkälti vastannut Alan Wilder erosi yhtyeestä, ja henkilökohtaiset ongelmat ravistelivat voimakkaasti jäljelle jäänyttä kolmikkoa. Depeche Mode jäi kuitenkin eloon. Vuoden 1997 Ultra summasi yhtyeen kokemia vastoinkäymisiä suhteellisen onnistuneesti, mutta 2001 julkaistu Exciter jäi kaikin tavoin välityömäiseksi suoritukseksi. 2005 syksyllä yhtye palasi takaisin kultakantaan, kun edellisiä albumeita vahvempi ja toimivampi Playing The Angel päätti yhtyeen harharetket. Sen jälkeen on tullut onnistumisia ja epäonnistumisia. Vuoden 2017 Spirit voidaan laskea jälleen onnistumisten joukkoon.
David Gahan - laulu
Martin Gore - kitara ja koskettimet
Andrew Fletcher - ohjelmointi
Kotisivut:www.depechemode.com
(Päivitetty 29.4.2017)
