Kosmos: Vieraan taivaan alla

Hippifolk, progressiivinen psykedelia, mystiikka, korkealentoinen mystifinen sanahelinä mutta myös maanläheinen runollisuus, akustisen juurevuuden ja tumman jylhyyden tasapainoilu… siinä muutamia keskeisimpiä elementtejä kotimaisen Kosmoksen musiikkiin, jota värittää Päivi Kylmäsen kolean kuulas laulu. Kuusikko käyttää taidokkaasti erilaisia instrumentteja luomaan tätä mainittua tasapainoilua pienesti herkän näppäilyn ja mahtipontisuuteen asti kasvavan tumman tapetin välillä. Välillä lopputulos toimii, toisinaan sitten taas ei.

Uneton enkeli kärsii heti alkuun hiukan jäykästä ilmaisusta – tulkinnan kulmikas ”tylyys” tarvitsisi toimiakseen ehkä särkyneempää tulkintaa. Jotain josta oikeasti saa kiinni, joka koskettaa ihon alle asti. Irtonaisempi ja groovempi Luovun nuotiokitaroi enemmän hymyävästi, muttei sekään oikein kunnolla osaa rentoutua. Miksi tällaisenkään soiton kanssa täytyy olla niin kauhean jylhällä ja tikku perseessä-asenteella liikkeellä? Se valitettavasti saa lopputuloksen kuulostamaan väkinäiseltä, vaikka biisin huilu-osuus esimerkiksi on erinomainen. Biisikynässä on myös ihan kelpo näkemys, mutta toteutuksen tosikkomaisuus syö potentiaalia.

Renée vetää mystiikan selvännäkijöineen mystiikan uusille taajuuksille, mutta onnistuu herkempänä biisinä nousemaan levyn parhaiten yksittäisten sävellysten joukkoon. Kylmäsen laulu toimii parhaiten tällaisena aika riisuttuna, eteen vahvasti nostettuna pohdiskeluna. Tässä kohden se onnistuu myös melkein kuulostamaan leikittelevältä. Melkein. Don Juanin fagotti on mainio lisä kokonaisuuteen pörinöineen, Yön hiljaisuus onnistuu parhaiten tavoittamaan koskettavuuden kauniin haikeana yölauluna. Kahdeksan ja kahdentoista minuutin välillä vaihtelevat päätösbiisit Tuulisina päivinä ja Vieraat saapuvat (osat 1-3) on jaettu levyltä väliviivalla erikseen, joka johtunee siitä että Kosmos lähtee lopuksi kiihdyttelemään akustisemman näppäilyfolkin parista trippailevan proge-psykedelian pariin. Tämä toteutetaan toimivan pikkuhiljaa kasvatettavalla kaavalla, mutta hiukan yksitotisesti siltikin. Laulussa kaikaava koleus toki sopii hyvin trippiin, mutta musiikillisesti taitavasta toteutuksesta huolimatta kiihdyttely ei ainakaan minua sen kummemmin lämmitä tai kaappaa mukaansa. Keikalla voisi olla toisin.

Noise-elementit rutinoineen ja vinkuineen ovat kieltämättä hyvä lisä keittoon ja kaaret ovat lopulta melkoisen massiivisia, joten kyllä trippi kantaa jos sen kyytiin vain pääsee. Kolmiosaisen päätöskappaleen mietiskely-mantrat menevät itseltä jo hiukan yli, säröpaahto on myös hiukan hämmentävä juttu muuten kovin akustisella levyllä. Mennäänkö ääripäässä jo hiukan liian rankkaan talttaan? Jos aiemman levyn kohdalla toivottiin syvempää sukellusta mystiikkaan, joka tässä sitten toteutetaan. Mutta onko lujemmin ja kovemmin aina paremmin? Onko särö SE ratkaisu? Ehkä, toisaalta olisi ehkä persoonallisempaa koittaa saada annettua se potku haaroihin tai nostaa ihokarvat ihan jollain muulla keinolla kuin lähes hevahtavilla kasvatteluilla. Ei nimittäin kotikuuntelussa kosketa, vaikka onkin tasapainoisesti ja tumman värikkäästi toteutettu.