Tim Ripper Owens: Play My Game

SPV/Steamhammer

Vuoden turhimman levyn tittelistä kamppailevat allekirjoittaneen kirjoissa Andreas Kisserin Hybris, sekä tässä ja nyt tuomionsa saava Tim ”Ripper” Owensin Play My Game. Vertauskuvallisesti levy uppoaa minuun kuin häkä – väritön, mauton ja hajuton kaasu. Uskoakseni sanonnan keksinyt taho on kuitenkin ajanut takaa jotain muuta, joten pieni tunnelmieni lisävalotus lienee paikoillaan:

Kun Rob Halford lähti Judas Priestistä, monen metallistin maailma romahti. Loistavan Painkillerin jälkeen oli kyllin vaikeaa uskoa yhtä kovaa tuotosta kuultavan enää saman bändin toimesta, saati sitten ilman Halfordin omaleimaista ääntä, joka Live Insurrectionia lukuun ottamatta oli Painkillerillä parhaimmillaan. Tribuuttibänditaustalta korvaajaksi palkattu Tim ”Ripper” Owens kuitenkin yllätti kaikki, mies oli jäätävän kova laulaja. Valitettavasti pelkät komeat keuhkot eivät riittäneet, eikä karisman puute lopulta voinut johtaa muuhun kuin Halfordin paluuseen. Owensin ura on sittemmin jatkunut mm. Iced Earthissa (loistava The Glorious Burden), sekä Yngwie Malmsteenin bändissä. Varsinkin ensin mainitussa kohtalo oli kuitenkin samankaltainen kuin Priestissä – sinänsä taitava laulu ei riittänyt paikkaamaan edeltäjän jättämää aukkoa. ”Se jokin” puuttui, ja sama virsi valitettavasti toistuu myös Play My Gamella.

Levy on puuduttava, sillä ei yksinkertaisesti ole hyviä biisejä. Ripper on itse osallistunut biisintekoon aivan liikaa, kun sopivampi resepti hyödyntää yhtä maailman komeimmista palosireeneistä olisi ollut palkata kokenut kaarti tekemään biisit ja Ripper hoitamaan pelkkä ulosanti. Okei, tälläkin levyllä on kyllä nimekkäitä miehiä krediiteissä, mutta väärissä kohdissa. Biisien sävellystyöstä vastaa Tim Owens, kun soittopuolelta löytyy huikea miehitys: Jeff Loomis, Billy Sheehan, Bob Kulick, David Ellefson, Rudy Sarzo, Simon Wright... jotenkin tulee mieleen, että Play My Game onkin vain tribuuttibändilaulajan märkä uni, johon on kasattu kaikki tuntemattomuudesta suoraan tähteyteen nousseen Owensin sankarit. Lopputulema on silppusäkki, jossa on paljon maukkaita yksityiskohtia, mutta kokonaisuus on... no, silppua. Koko albumilta ei nouse esiin ainuttakaan kappaletta, jonka tarkempaan arvioimiseen kannattaisi tuhlata aikaa.

Tim ”Ripper” Owens kuuluu minun kirjoissani Soto-Gillan-Dio-Bonnet -jatkumoon lueteltaessa äärimmäisen kovia metallivokalisteja. Mies on jonkinlainen odd-heijastus 80-luvulle jääneestä suurten laulajien aikakaudesta. Erotuksena esimerkiksi Dioon ja vaikkapa David Coverdaleen on kuitenkin kyvyttömyys nousta esiin pelkillä omilla avuilla. Ripper on parhaimmillaan vahvan biisintekoon kykenevän bändin keulilla, Judas Priest oli hyvä esimerkki. Olen edelleen rehellisesti sitä mieltä, että Ripperin aikainen Priest oli erinomainen bändi. Omat siivet vain ovat luvattoman heikot, särmää ja karismaa ei ole riittävästi. Jos tällä levyllä on haettu maagista askelta ”suurten joukkoon”, on Play My Game totaalinen floppi.