Kiila: Tuota tuota

Fonal

Kaksihenkisestä kokoonpanosta varsinaiseksi kollektiiviksi vuosien saatossa kasvanut Kiila ei hötkyile turhia. Edellisestä pitkäsoitostakin on toki kulunut jo viitisen vuotta, mutta lähinnä tarkoitan kiireettömyyshuomiolla tuoreen albumin sisältöä. Joukkion luomuhenkinen folkproge suorastaan vaatii istahtamaan mättäälle ja edes yrittämään rauhoittua hetkeksi. Albumin epämääräinen otsikko kuvaa menoa (tai pikemminkin sen puutetta) osuvasti: empiä saa, vaikka koko levyn ajan ja siitä eteenpäin. Monimerkityksellisesti viitataan myös tuottamiseen. Kyse on nähdäkseni ironiasta, sillä tulostavoitteista Kiila porskuttaa mahdollisimman kaukana.

Soiton ja laulun leijuva meditatiivisuus heittää ajatukset toistuvasti Love Recordsin sydänpaitaisiin aikoihin 1970-luvun alkuun. Esimerkiksi antaumuksella työstetty Kehotuslaulu muistuttaa hämmentävällä tavalla Tasavallan Presidenttiä itse teossa. Tuoreemmista tapauksista Kiila vertautuu paikoin entiseen Liekkiin tai Kuusumun Profeettaan – ilman molempien hard rock -fetissejä. Puitteet ovat siis monella tapaa kelvolliset, mutta valitettavasti itse biisimateriaali jättää lupaukset lunastamatta. Akustispainotteinen junnaus alkaa suitsukkeineen turhauttaa ilman sävellyksellisiä tai tekstillisiä oivalluksia. 1930-luvulla perustetun vasemmistolaisten kirjailijoiden ryhmittymän kaimabändi koskettelee yhteiskuntajärjestystä oikeastaan vain Portaissa -kappaleen aikana. Tällöinkin hieman kansanlaulumaisesta käsittelystä puuttuu vääryydestä kärsineen särmä. Mieleen nousevat lähinnä albumin takakannen iloiset otokset bändistä ruokailemassa. Tuota tuota vastaa täyden vatsan pöhöä.

Levy jättää ristiriitaisen jälkimaun. Asiaan ei koskaan päästä, vaikka asiana onkin asiaan pääsemättömyys. Hektiseksi julistetun arkipoprytmimme sekaan kyllä kiilataan, mutta pönkitys ei onttoutensa vuoksi tahdo pysyä paikallaan. Statementin tasolla arvostan Kiilaa. Itse musiikin laita on liian niin tai näin, öh, tuota.