Tommy Huovinen: Elossa jossain

Blue Magnum

Kannessa makaa tatuoitu mies kosteilla ja leväisillä rantakivillä. Asetelmassa ja miehen ulkonäössä on jotain joka saa ajattelemaan Aki Sirkesaloa. Ajatus on banaali, eikä sitä auta levyn nimi. Sisällöstä saa Sirkesaloa kuitenkin etsiä, mikä on sekä positiivista että negatiivista.

"Huovisesta näyttäisi tulevan merkittävä suomalaisen rockin tekijä, jos kehitys jatkuu samaan malliin", kirjoitti kollega artistin edellisen levyn yhteydessä. Olen samaa mieltä, joskin pienin varauksin. Jos suomalaisella rockilla tarkoitetaan kliseiksi muodostuneita perinteitä ja kehityksellä yhä useampien (ja täysin turhien lainojen) lisääntymistä, ollaan oikeilla jäljillä.

Myönnän, en jaksa ymmärtää miksi tällaista musiikkia tehdään. Mitään vikaa tässä ei ole, mutta touhu on mielenkiinnotonta. Elossa jossain kuulostaa alusta asti loppuunkalutulta. Jani Viitasen tuottajuus ja kitaransoitto tekee osasta biiseistä lähes Yötä ilman ärsyttävää laulua. Zen Cafén Todella kaunis on saanut täyteläisen tulkinnan mutta samalla se menettää alkuperäisen raastavuuden. Huovisen tulkinta Rakkauden ammattilaisesta muistuttaa siitä, että Juice Leskinen oli hieno lauluntekijä.

Ei Huovinen huono ole. Hänellä on hyvä ääni ja hän on suomalaisen lauluntekijäperinteen jatkaja, ja syystä ylpeä siitä. Biisintekotaidossa löytyy, eikä ole huomautettavaa siitä että mies itse soittaa lähes kaiken. Jopa sovituksiin on saatu tuoreen tuntuisia ja mielenkiintoisia näkökulmia. Ongelma on vain siinä, ettei tässä ole mitään mielenkiintoista. Tämä on toki aidompaa kuin Idols-huttu mutta mitään mihin tarttua ei ole. Aki Sirkesalo sentään edes ärsytti, tämä ei jää edes mieleen.