Bloodpit: The Last Day Before The First

Backstage Alliance

Raskaan grunge-juonteisen rockin parissa koko tähänastisen uransa enempi vähempi liikkunut tamperelainen Bloodpit on palannut. Tai eihän bändi missään vaiheessa ihan kokonaan ole ollut poissa kuvioista, mutta Matthau Mikojanin saappaiden tyhjäksi jääminen ja Antti Ravinin ajaminen sisään yhtyeen solistin paikalle on vaatinut aikansa. Vaikka Matthau on todistanut soolollaankin oman äänenkäyttönsä ja luomiskykynsä elinvoimaisuuden, ei Bloodpit ole kaatunut miehen poistumiseen. Silti täytyy todeta ettei Ravinin grunge-kaartava tulkinta ole aivan yhtä persoonallista kuin Matthaulla. Ääni toki sopii kokonaisuuteen hyvin, tuoden raskaaseen jauhantaan melodista kaarevuutta. Ja munakkuuttakin irtoaa. Mutta entä biisikynä?

Avausraita The Price To Pay jää kerron komeasta komeasta stemma-laululla kaartavasta kerrostaan huolimatta hiukan perusjykevyydeksi. Jo The Beginning Of A Firen kohdalla miksatun laulumikin käyttäminen alkaa piisata, onneksi sitä käytetäänkin vain paikoin mausteena. Itse kappale särö-kiemurtelee edellistä kiinnostavammin tummissa aalloissaan ja pahanenteisissä tuulissaan, onpa sinne keksitty ihan huutoruoskintaakin hyödyntää. Heveintä laitaa oleva Ode For The Killswitch toimii sen verran hyvin että yhtyeen astuminen raskaampaan suuntaan ihan kunnolla ei välttämättä olisi huono idea. Free To Scream tuo sen pehmeämmin silittelevän puolen taas esiin Bloodpitistä, vaikka se tiukka sahakin löytyy. Riffit ovat levyn tarttuvimpia, mutta haikeilusta huolimatta biisi ei oikein nouse lentoon.

Raskaassa jauhamisessaan Bloodpit luo toimivan konseptin jostain HIMin ja Negativen välimaastoista – ollen raskaampi ja rockimpi kuin jälkimmäinen muttei yhtä jylhä ja metallinen kuin ensin mainittu. Joku Bloodcurling Dome voisi ainakin hetkittäin olla suoraan Himpuloitten kaapista. Rauhallinen Sulfur On My Skin todistaa yhtyeen uudistumisen toimivan myös riisutummin – Ravinin laulutulkinnassa piisaa kantavuutta myös ilman särötalttaa. Maisema on hieno, mutta silti se todellinen piste i:n päältä uupuu tästäkin. Vahvemman maun yhtye onnistuu jättämään In Your Play kaltaisilla jyräävillä kokonaisuuksilla. Löytyy siitäkin sitä eteerisempää vastapuolta säkeestä ja vastaparina haikeus – kipakka säröraivo toimii. Mutta riittääkö pelkkä toimivuus hurmaamaan vaativat fanit?

Ongelma on se lopullisesti koukuttavan elementin puute. Where´ve The Good Days Gone? on lähellä sen saavuttamista, For You To Be Safen pitäisi saada kaareensa vielä joku kulminaatiopiste vaikka voimaballadimainen rakenne kaarisäröilyineen toimiikin pohjalla hienosti. Torpidin kaltainen raskaan särön ja tummasti kaartavan melodisuuden malli ei vain tällä levyllä toden teolla kiteydy timanttiin asti.