Plain Ride: House On The Hill

Ektro

Plain Ride on yksi parhaita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kotimaisia yhtyeitä ja sen kolmannen levyn House On The Hillin avausraita Road Music on yksi sen tähtihetkistä. Haikealle näppäilylle ja kiireettömälle poljennolle rakentuva kappale kasvaa kaikessa rauhassa tähtiä tarkkaillen, Janne Westerlundin laulun noustessa astetta kipakamman riffittelyn myötä ensin viiltävämpään nousuun ja lopulta tarttuvaan kertoon. Juurevuudesta ja ilmavasta rauhasta huolimatta touhua leimaa akustinen junnaavuus, joka erottaa sitä hiukan samalla tavalla ajattoman rokkaavasta 22-Pistepirkosta (jonka laulajaa P-K Kerästä Westerlund edelleen paikoin muistuttaa). Piilevästi Westerlundin johtamaa nelikkoa peittävä usvainen suoblues-psykedeelisyys taas vertautuu mm. Tyrnävän Jolly Jumpersiin, vaikka Plain Ride onkin huomattavasti kantrimpi yhtye. Mielestäni nämä kaksi bändiä ovat eroavaisuuksistaankin huolimatta ne kaksi kotimaista verrokkia, johon Plain Riden soundia ja biisikynää pystyy vertailemaan. Eli aika kovaan kolmikkoon olen nostamassa tätä Westerlundin yhdessä Pekka Jääskeläisen kanssa vuonna 2004 perustamaa yhtyettä.

Mutta perusteitakin on. Jo yhtyeen vuonna 2005 julkaistu debyytti Oh The Flow on nostettu kriitikkojen parissa yhdeksi kotimaisista klassikkolevyistä eikä tahti ole ainakaan minun korvaani hiipumassa. Keikoilla Plain Ride on onnistunut kerta toisensa perään tempaisemaan mukaansa eikä melko massiivisen pituinen House On The Hill todella notkahda myöskään pidemmälle päästäessä. One More Round yhdistää oivasti aamuyön hiljaisten tuntien avaraa kauneutta junnaavaan viimeisiä hetkiä viedään –tunnelmaan. Kymmenminuuttinen Mannerheimintie polkee sen verran reippaasti ettei kappale käy puuduttavaksi pitkällä kaavalla kasvatettavasta tripistään huolimatta. Keveys on otteissa vaikka tunnelma on raskaahko. Jotain sellaista Velvet Undergroundmaista paholaisen kanssa painiskelua on aistittavissa…

Hienon soundipaletin ohella Plain Ride on myös biisi-yhtye, mitä todistaa tälläkin levyllä Road Musicin ohella mm. junnaavasti deltan yöhön huutava ja Jolly Jumpersin tyylillä haastava Backwaters, samaan aikaan unelias ja niskaa liikuttava Saturdays And Days, todellinen haikea kaunokainen käheä-äänisen Westerlundin arkussa eli tyyni Isle Of Bride sekä vahvemmin stemmoilla ponnistava ja taputuksillaan hymyilyttävä Shadows Guard. Kun tähän perään kuuntelee vielä monen muun nappiosuman ohella seuraavana soivan sinfonisen ja säröjuoksevamman Black Watersin, alkaa levy vahvasti vaikuttaa todelliselta hittipaketilta. Nyt ei silti puhuta mistään radiorenkutuksista vaan oikeasti haastavista ja jatkuvasti paremmin aukeavista teoksista, joissa sielukkuus, juurevuus, tarttuvuus ja näkemys lyövät isoa kättä rouheuden ja junnaavuuden kanssa. Jos Jolly Jumpersin Mobile Babylon oli vuoden 2006 kotimaisen rockin kuningaslevy, niin olisikohan House On The Hill sellainen vuosimallia 2009?