Eternal Erection: Angels and Bandits

Playground Music Scandinavia

Viidentoista vuoden iän saavuttanut mustanmusiikin bileseitsikko iskee eetteriin viidennen levynsä. Family Tree -esikoisen ”metsäläisfunk” varmisti aikoinaan sen, että kaikki bändin tulevat levyt tulevat olemaan odotettuja. Valistuneelle rytmimusiikkiyleisölle suomalaisesiintyjien alter ego -meininki oli Sam ”Rick Lover” Huberin kautta tuttua jo paljon ennen Lordin läpilyöntiä. Kun ei kerran Jumala ole aikoinaan siunannut oikealla ihonvärillä, niin silloin otetaan avuksi jaettu (huom: ei ”jakautunut”) persoonallisuus!

Eternal Erectionin keikkahurmokset ovat aina niin omaa ”älä kuole ennen kuin koet tämän” -luokkaansa, tanssijalat spastiseen tilaan aiheuttavaa rymistelyä, että studiolevyt ovat muodostuneet hyvin ongelmallisiksi, niin nytkin, ehkä enemmän kuin koskaan. Niin paljon on livemäistä otetta nyt päässyt ujuttautumaan levyyn: armottomaan välineeseen, joka vaatii tiiviyttä sekä extra-tiukkuutta vaativille, kuunteleville korvapareille. Jo kahdeksanminuuttinen aloituskappale Deeper on riskaabeli. Kaikenmoinen conga-fiilistely ja chillailu saa niin armotta negatiivisen ”viulukonefunk” -tittelin.

Onneksi ilmava meininki turskeutuu kolmen raidan kuluttua. When I´m With You, Huffin´ ja Junk tarrautuvat mukavasti yhtyeen perverssiksi mieltämääni kaanoniin. EE:n vahvuus on mielestäni se, että se osaa manifestoida sen tarvittavan anjoviksentuoksun, satiinilakanoiden pehmeyden ja blues-asteikko -peräisen, hyvän yksinkertaisuuden, jolla hitit tehdään. Tässä doktriinissa olisi opittavaa nykyisellä, erittäin lahjakkaalla, mutta vielä hiukan akateemisen kuuloisalla groove-sukupolvella, jonka edustajia en nyt halua nimetä erikseen. Rick Loverin osin kompressoinnista riippuvaisessa ähinässä on esimerkillistä, spontaania testikkeliä, joka tekee pornosta kaunista ja panemisesta asettamista.

Levy siis käynnistyy kankeasti, nousee siivillensä keskivaiheessa, ja sitten taas hieman sammuu loppuun saavuttaessa. Lähes kaikki raidat ovat valitettavasti ylipitkiä, kappaleissa tuppaa olemaan joko semmoinen parin minuutin häntä tai muutama turha kertosäe. Vastaavasti instrumentointi on komeaa, erikoismaininnan ansaitsevat Riku Niemen sovittamat Oikeat Jouset(R)! Parhaasta materiaalista vastaa kuitenniin kitaristi Ray Slick: Loverin tämänkertaiset, pintapolitikoivat visiot nimittäin kompastelevat. Kannattaako ”Eternal Erection” -nimisen bändin tosiaan ottaa yleisönosastomaisen kesysti kantaa nimettömien ”päättäjien” ylivaltaan mm. kappaleella Bandits, kun se voisi yhtä hyvin slappibassoilla Bilderberg-pelleistä perkeleet pellolle?

On kuitenkin hieno nähdä, että tälle erittäin kannatettavalle yhtyeelle kuuluu ilmiselvästi hyvää. Se satsaa mahdollisimman suureelliseen bilemeininkiin George Clintonin malliin, mutta suosittelen lämpimästi miettimään vastaisuudessa, etenkin levytysten yhteydessä sitä, olisiko vähemmän sittenkin silloin tällöin enemmän funk? Olisiko karnevaalimaisen täyteenahdettu / -tuotettu Junk -raita sittenkin parempi, jos elementtejä olisi karsittu, tavoitteena ne James Brown -vivahteet, joita voi haistella toimivammassa raidassa Gumbo?