Chickenfoot: Chickenfoot

earMUSIC

Wau. Chickenfoot ei todellakaan herättänyt pelkästään innostuneita ajatuksia, kun sana maailman tällä hetkellä nimekkäimmästä superbändistä alkoi levitä internetissä. Van Haleniin fanipohjalta aina suhtautuneena olikin kutkuttavan mielenkiintoista päästä käsiksi Sammy Hagarin uuteen materiaaliin. Ennen kaikkea ajatus Hagarin ja kultakurkku viskisormi Michael Anthonyn yhteistyöstä oli räjäyttää tajunnan ennen ainoatakaan kuultua kappaletta. Kylmästi Wolfgang Van Halenin tieltä syrjäytetty aina sympaattinen Anthony jos kuka ansaitsee mahdollisuuden loistaa omillaan, sen verran likaista ja veristä peliä Van Halenin savuavilla raunioilla käyty kukkoilu on viime vuosina ollut. Eihän mies mikään Pekka Pohjola ole koskaan ollut, mutta karismaa ja rouheutta on siunaantunut enemmän kuin luultavasti kenellekään saman aikakauden hardrock-basisteista. Kun tähän herkulliseen asetelmaan lisätään vielä Joe Satrianin tunnistettava kitara, voi myllerrys hardrock-miehen aivoissa alkaa. Rumpuja Chickenfootissa paukuttaa Red Hot Chili Peppersistä tuttu Chad Smith.

Levy on yllättävän kovaa kamaa. Sammy Hagarin ääni kuulostaa paremmalta kuin koskaan, yhteen rockmusiikin tunnistettavimmista soundeista on pesiytynyt iän myötä sopivaa tummuutta ja kypyyttä. On hyvin vaikea kuvitella tätä ja Montrosessa 1974 kuultua nuorta palosireeniä samaksi mieheksi, ja tämän sanon pelkästään positiivisessa mielessä. Chickenfootissa musiikkina sen sijaan on jopa kuultavissa hieman montrosemaisia piirteitä! Levyn avaava Avenida Revolution on levyn rankempaa osastoa ja heti alkuun levyn parasta antia. Biisi ottaa vahvasti kantaa Meksikon ja USA:n välisiin laittomiin rajanylityksiin ja niillä tehtävään likaiseen rahaan. Aihe lienee henkilökohtainen Hagarille, jolla on vahvoja kytköksiä USA:n etelänaapuriin – eikä vähiten tequilabisneksensä kautta. Seuraavana kuultava Soap On A Rope on tuttua huttua Hagarin soololevyiltä, eikä oikein vakuuta. Rahaa, naisia, nopeita autoja – kuuluvathan ne Chickenfootin ikäpolven prameiluun, mutta ehkä nykypäivänä jo hieman koomista kuultavaa. Toisaalta biisi on tehty niin vahvassa virneessä, että tässä saattaa mennä arvostelija miinaankin. Sexy Little Thing, Get It Up, My Kinda Girl – sama pohjavire kaikissa, mutta kekseliäämmin ja yksinkertaisesti paremmin toteutettuna. Levyn kaunein kappale on kuitenkin Learning To Fall, hyvin perinteinen hardrock-slovari kertosäkeineen ja enkelikuoroineen. Joidenkin mielestä biisi voi kuulostaa imelältä, mutta minusta kyseessä on loistava 80-luvun hengessä tehty tunnelmapala.

Chickenfootin jäsenet eivät halua itseään kutsuttavan superbändiksi, vaan korostavat pitävänsä luomustaan ennemminkin kamujen keskeisenä kollaboraationa, ihan oikeana bändinä, jonka jäsenet nyt vain sattuvat olemaan mukana myös muissa projekteissa. Chickenfoot on jykevää ja perinteistä hardrockia, jossa biisit ovat vahvoilla pullistelun kustannuksella. Toki tietynlainen machous kuuluu tällaiseen musiikkiin ja etenkin Hagarin persoonaan, mutta minusta levyltä huokuu ennen kaikkea soittamisen helppous ja hauskanpito. Varsinkin Joe Satriani on elementissään, sillä lyhyttä Deep Purplessa vietettyä pestiä lukuun ottamatta miehen ansiot varsinaisella bändikentällä ovat suhteellisen vähäisiä. Soolomateriaaliin tottunut Satriani pysyykin aisoissa, tarjoten uransa ehkä tyylikkäintä soittoa – herkullisia kitarasooloja ja tukevaa kantoapua Hagarin äänelle siellä missä sitä eniten tarvitaan. Kaikenkaikkiaan vaikuttaa siltä, että bändi on ennen kaikkea Sammy Hagarin ympärille kasattu, mutta toisaalta kukaan ei jää levyllä statistin rooliin. Pappojen suunnalta tulee toki usein yllätyksiä, mutta harvoin näin positiivisviritteisiä. Toivomisen varaa jää vain kahden pikkuasian osalta: 1. Tekisivätpä toisenkin 2. Tulisivatpa Suomeen!