Es: Kesämaan lapset

Fonal

Kesämaan lapset tuntuu nimellään viittavaan Pekka Strengiin. Niin se ehkä tekeekin, mutta musiikillisesti vertailu onkin sitten jo haastavampaa, vaikka sekä nuorena kuolleelta runoilijalta että Sami Sänpäkkilän soololta voi paikallistaa luontoon läheisesti liittyvää tematiikkaa, jota molemmat omilla – ajoittain jopa psykedeelisillä – sävyillään tutkailevat.

Es on musiikillisesti haastavaa tavaraa. Sen äänimaalailu tarjoilee auraalisia maisemakuvia ja hyvin kiehtovasti se tuntuu kovin suomalaiselta – ilman että siinä on mitään kansallisuuksiin, valtioihin tai muihin ihmisen kehitelmiin viittaavaa. Sävelten kuulaus, soinnin kirkkaus ja kokonaisuudesta kumpuava turva, jokin hyvin rauhoittava, on mannaa korville. Kuitenkin Kesämaan lapset – viisi biisiä, kolme varttia – tuntuu vaativan aivan erityistä mielentilaa, etenkin sen kaksi muita pidempää biisiä (Säteet sun sielusta ja Kesämaan lapset), jotka yhteensä kestävät yli puoli tuntia. Nämä tutkielmat eivät kiedo syleilyynsä, vaan jäävät etäisiksi, toisin kuin levyn aloittava kaksikko, joiden urkupainotteisuus ja vähän villimpi ote viehättävät.

"Kestääkö sun ajatukset elämän arkaa valoa / onko se liikaa onko se liikaa" kysytään levyn päättävällä Haamut sun sydämestä-biisillä, omalla suosikillani. Es:in kokeellisuus on varmaan monelle liikaa, mutta Kesämaan lapset on hänen levyistään helpoiten lähestyttävä, ainakin nyt tuntuu siltä. Aikanaan tämäkin muuttuu, mutta aika on tämänkaltaisten levyjen puolella: kun me muutumme, muuttuu tämä levy kanssamme, ja tarjoaa jotain uutta.