Bob Dylan: Together Through Life

Columbia

Ilmestymishetkestään lähtien vuoden 1997 Time Out Of Mindia on pidetty Dylanin uuden luomisvoimaisen jakson käynnistäjänä. Näkemys on jossain määrin perusteltu ja saa voimansa laskutavasta riippuen noin 10 tai 20 vuotta kestäneestä hapuilusta 1980- ja 90-luvuilla. 2000-luvun pitkäsoitot ”Love And Theft” (2001) ja Modern Times (2006) jatkoivat ainakin muodollisesti tasokasta linjaa. Varttuneen Bobin tuotoksiin on musiikkimediassa suhtauduttu välillä harmillisen kritiikittömästi, mutta toisaalta mukana on ollut myös ”ei-se-enää-ole-yhtä-terävä-sukupolvensa-äänitorvi” -tyyppisiä voivotteluja. Molemmat näkökannat ovat omalla tavallaan harhaisia. Yhdistävänä tekijänä voi kuitenkin pitää syvää ja ehdottoman ansaittua kunnioitusta Dylanin muinaisia vallankumouksellisia levytyksiä kohtaan.

Uusi Together Through Life asettuu jatkumoon edeltäjiensä kanssa. Juuret ja etenkin blues ovat yhä avainsanoja. Soundtrack-projektista itsenäiseksi pitkäsoitoksi laajentunut kokonaisuus huokuu vaivattomuutta ja varsin positiivista energiaa. Hymyilevästä asenteesta löytyykin suurin ero Modern Timesiin. Ja mitä? Dylanko osaa olla iloinen? Kyllä. My Wife´s Hometownin lopussa mies jopa naurahtelee, mikä tosin käy lähinnä pelotteesta. Vaivattomuudella kuulijakin saadaan ajoittain nautiskelemaan Bobin tapaan olostaan, mutta on kolikolla myös armotta kääntöpuolensa: tulee tylsää.

Erittäin suureksi syylliseksi laskisin mestarin taustayhtyeen. Blues jos joku on tunteen asia, mutta bändin pojat saavat useista kappaleista aikaan steriilejä toimistopaketteja. Itse Dylan on tunnetusti studio-olosuhteissa solistina aivan eri luokkaa kuin keikkojen painajaisissa. Esimerkiksi muutenkin levyn harvoihin parhaisiin kuuluvalla Life Is Hardilla tai rouhealla Forgetful Heartilla laulu kuulostaa ennenkuulumattoman sävykkäältä. Suurinta osaa jolkotteluista ei tulkintakaan missään nimessä pelasta.

Rockin historian ykköslyyrikko on päästänyt itsensä myös tekstipuolella liian helpolla. Robert Hunterin kanssa yhteistyössä kirjoitetut kappaleet käsittelevät rakkautta, mutta enimmäkseen auttamattoman mielenkiinnottomalla tavalla. Kun tämän yhdistää keski-ikäiseen soitantaan, saa kuulija taistella pysyäkseen valppaana. Kamppailu kannattaa käydä, sillä välillä Dylan heittää ilmoille muutaman kuolemattoman rivin aivan kuin vain osoittaakseen kykenevänsä yhä siihen. Kokonaisista kappaleista onnistunein lienee levyn avaava Beyond Here Lies Nothin´ upeine kiteytyksineen kaiken rajallisuudesta.

Toisaalta on syytä olla tyytyväinen edes niistä muutamista hienoista hetkistä, joita edeltäjiensä tavoin miljoonia myyvä Together Through Life tarjoaa. Toisaalta juuri huippukohtien vuoksi iskee epätoivo. Hän pystyisi, muttei kuitenkaan pysty.