OSI: Blood

Inside Out

Office of Strategic Influence ilmestyi progemetallin maailmaan valmiina voittajana armon vuonna 2003. Fates Warning yhtyeen kitaristi Jim Matheos oli kasannut ympärilleen ryhmän, jossa riitti niin taitoa näkemystä kuin kovia nimiäkin. Rumpujen taakse asettui Dream Theater mies Mike Portnoy, jonka asema eräänä planeettamme kovimpana kannuttajan on kiistaton. Vokaaleista, koskettimista sekä osasta koneosastoa vastaamaan saatiin monissa liemissä keitetty Kevin Moore. Eivätkä täydennysmiehinä toimineet Steven Wilson (Porcupine Tree, No-Man, Blackfield) sekä Sean Malone (Cynic, Gordian Knot, Aghora, Spastic Ink) ainakaan heikentäneet kokonaisuutta.

Yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyytti vavahdutti, sillä kuluneella vuosituhannella ei yksikään orkesteri ole luultavasti kyennyt kulkemaan Pink Floydin viitoittamalla tiellä yhtä vakuuttavasti. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Free heilutti kuitenkin venettä perusrockauksellaan, eikä suinkaan täysin positiivisesti, sillä orkesteri tuntui hukanneen punaisen lankansa. Kolme vuotta on taas kulunut ja OSI on valmis uusiin seikkailuihin.

Blood ei enää edeltäjänsä tavoin pääse yllätämään perusrockin tontille kaatuvalla metalliprogeilullaan, mutta albumin tumma yleisilme vavahduttaa kerran toisensa jälkeen. Portnoyn tilalle uudeksi sessiorumpaliksi kiinnitetty Gavin Harrison hoitaa tonttinsa minimalistisella tyylillä jättäen koneosastolle enemmän tilaa. Kappaleiden keskinäiset jännitteet toimivat aiempaa paremmin ja Mooren laulussa on tapahtunut merkittävä käänne parempaan. Tämän lisäksi Mikael Åkerfeldt lainaa onnistuneesti ääntään Stockholm siivulla, joka nousee alkupuolella kuultavien Terminalin ja False Startin lisäksi tasaisen kiekon huippuhetkiksi. Albumia ei voi kuvata millään tasolla iloiseksi tai positiiviseksi, mutta voimakas se on kaikesta huolimatta.