Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi: Vade Retro Satanus I

Kioski

Oulusta ponnistava (ja kovin itsetiedostavasti nimetty) Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi on ottanut ison askeleen heti aluksi. Aina aika ajoin nousee, vielä CD-aikanakin, hetkiä bändien historiassa jolloin yksi levy ei riitä. Tällöin julkaistaan joko tupla tai kaksi lättyä erikseen lyhyellä väliajalla. Tämä on toisinaan merkki siitä, että yhtye haluaa tehdä vahvan temaattisen kokonaisuuden. Toisinaan se on vain merkki siitä, että hyvää materiaalia on vain niin paljon, että sen tunkeminen yhdelle levylle ei ole millään tapaa järkevää. Ja joskus kyse on vain megalomaniasta. Tuomas Henrik on valinnut temaattisemman lähtökohdan. Ensimmäinen osa tuplaläiskäisystä on cd, toinen on vinyyli ja molemmat on laitettu vieläpä ulos samana päivänä.

Ensimmäinen osa Vade Retro Satanus -tuplasta alkaa yhtyeen tähän asti tunnetuimmalla ja mukavasti netitse näkyvyyttäkin saaneella kappaleella. Kuten jo demoarviossa desibeli.netissä todettiin, Regina Linnanheimo on biisi, johon on vaikeaa olla ihastumatta. Sen kauniisti helisevät poppiskitarat ja täydellisesti yhteen sopivat laulut helline lyriikkoineen kertovat karua kieltään siitä minkä pitäisi olla tämän kesän todellinen sleeper-hitti. Yhdessä Hölmön ja Käpytemppelin kanssa kolmikko muodostaa herkän balladimaisen mutta loppua kohti rouhenevan, aivan erinomaisen alun albumille.

Levyssä on havaittavissa hienohkoja folk-sävyjä kautta linjan, johtuen hyvin paljon yhtyeen kokeilevaan luonteeseen sopivasta viulun käytöstä. Niin sanotun ensimmäisen puoliskon lopussa Rahat pois ja Homot tyrii -kappaleiden meininki purkautuu lyhyisiin ja raivokkaisiin punk-revittelyihin.

Tämän jälkeen lätyn tyyli muuttuukin neljän biisin ajaksi enemmän tai vähemmän rokkaavaksi paahdoksi, jossa käydään hyvin lähellä jopa psykedeelisiä sävyjä, erityisesti viimeisen biisin tunnelmissa. Onneksi musiikki ei käy tylsäksi, vaan esimerkiksi Pettymyksen kaltainen pöhkö lallattelu jaksaa hykerryttää ja saa odottamaan yhtyeen livekunnolta paljoa. Lyriikoissa on ihastuttavasti viitteitä muutamiin uskonnollisiin sanoihin ja termeihin, jota ei kumminkaan käytetä uskonnollisessa merkityksessä. Sen sijaan tuntuu, että lyriikat edustavat jonkinlaista uuden suomalaisen rockin laajempaa sanoitussuuntausta, jossa karkean maanläheinen ja tahallisesti jopa ylimaallisen herkkä kulkevat käsi kädessä.

Vaikka levy on selvästi kokonaisuus, sen todellinen merkitys avautuu vasta kuunnellessa toista osaa. Päättävä ja eeppinen seitsenminuuttinen, Fuck Off and Die kun aloittaa myös seuraavan osan kaksikosta. Fuck Off and Die on hieno kappale ja räiskäleen "the teos" olematta silti mitenkään typerän korni. Siinä epätoivoinen vittuuntuminen parisuhteen toiseen ihmiseen ja samankaltainen kaipaus johonkin parempaan kietoutuu yhteen mystisyyden, raivon ja kauneuden kanssa ja lopettaa teoksen sulavasti, saa sen tuntumaan kokonaisuudelta.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen uhkarohkean yrityksen osa tyydyttää erinomaisesti mielenkuvituksekkaan ja rohkean suomalaisen musiikin paikan kenen tahansa indie-henkisen veijarin kesässä.