Tie: Light Waves Of Being

Elektronisia ja jatsahtavia maisemia tajunnan ylä- ja alamäistä. Näin osapuilleen tiivistää saatekirje Ismo Lammen Tie-yhtyeen uusimman levyn Light Waves Of Being. Tuolla lausunnolla ja levyn toki luontoa kuvaavasta mutta aika kliinisen oloisesta kannesta olisi voinut odottaa paketin pitävän sisällään jonkinlaista instrumentaalista hinkkausta ja ”haettua vaikeutta”. Mutta ei. Tie lähtee heti alkuun orkestraalisen kuuloisesti letkeästi junnaavalla heleällä Tipidipidiiillä ja kaikkein orgaanisimman Björkin hyvällä tavalla mieleentuovalla Smilingilla, joissa Merikukka Kiviharjun vokalisointi ja Timo Murron kitara ja viola tuovat touhuun kosolti juurevuutta ja sielua. Vaikkakin kuulaus kuuluu ilman muuta myös olennaisesti kokonaisilmeeseen. Koukkua on myös hyvin.

At The Meadow tuo keitokseen jazz-hipsuttelevan rytmin ja puhaltimien irtonaisen grooven. Psykedeelisissä avaruuksissa maalaileva Karma Boomerang vastaa siihen ensimmäisen kappaleen alussa epäilemääni aika kolkkoon ja kliiniseen ”hinkkaukseen”, joka vastoin laulettuja alkupään kappaleita ei svengaa vaan huojuu kylmästi. Aika puuduttavaa tuuttausta. Samaa ilmettä on ihan aluksi myös Presencessä, mutta hiphop-maailmaan kurottava scrätsäys kohottaa kulmakarvoja. Mutta kun samassa paketissa on kitaratilua ja itämaista trippiä, niin vaikutelmaksi jää eniten omituinen. Presenssi onneksi etenee hyvin. Samoin luistaa What Is It?, jossa Merikukan laulu kohtaa hyvin rytmikkään ja tumman tyylikkään rullauksen. Yksi levyn parhaita hetkiä.

House Band Elves lähtee jo nimensä puolesta hiukan keulimaan, mutta ihan sympaattisesti. Jonkinlainen pölhö elektro-kung-fu-maalailu? It´s The Incredible Tickling Machine jatkaa nimen puolesta samaa huulta hymynkareeseen vetävien biisien sarjaa ja videopeli-soundeilla elektro-räppäävä kappale laajentaa entisestään Tien levykokonaisuutta uusille omituisuuden poluille. Tällaisten ”mopon keulimisten” kohdalla tasapainoillaan aina sekä kornin että hulvattomuuden rajaviivoilla, lipsahtamatta kumpaankaan suonsilmäkkeeseen kohtalokkaasti. Mutta vähintään kengänkärjet kyllä kastuu.

Melodika-rentoilu Lightcavewalk saa peräänsä huohottavan ja ksylofoni-jumittavan Breathingin sekä pitkät päätösraidat, digeridoolla transsi-huojuvan Roots Of Goldin ja viululla hittaasti ja avarasti kaartavan Home Starin kylmine sykkeineen. Kaiken kaikkiaan Tie on taitava ja todella monipuolinen, mutta se punainen lanka on hiukan välillä hukassa. Biisimateriaalin väliset erot ovat paikoin sen verran isoja ojia että keskittyminen alkaa harhailla. Itselle tuo jumituspuoli ei oikein tarjoa sen ihmeempiä vaikka onkin ihan taidokkaasti kudottua tapettia. Mutta heti kun aletaan rullaamaan niin homma saa aivan eri ilmeen. Ja laulut kuorruttivat parhaita hetkiä.