Widescreen Mode: The Hanging Man

Dark Sentiments

Kun usein puhutaan metallimusiikin pelkoefektistä, täytyy sanoa, että Widescreen Mode ei onnistu minussa moisia reaktioita aiheuttamaan. Sen sijaan The Hanging Manilla esiintyvä rankkuushakuisuuden ja radioystävällisyyden kohtaaminen yhdistettynä kaiken takana piilevään popmetallisuuteen saa enemmänkin vastustamaan koko metalli-sanan käyttöä bändin kohdalla. Soundit on debyytin tapaan siloiteltu kivan vaarattomiksi, mutta toisaalla Samu Brusilan rupisuutta saanut ilmaisu ja paikoin esiintyvä kitararaskastelu pyrkivät viemään musiikkia toiseen suuntaan. Valitettavasti on vain pakko todeta Widescreen Moden antavan tällä tietyllä epäaitoudellaan hieman tasoitusta muille.

Mitä Brusilan lauluihin tulee, rehdisti kliini laulutapa kuulostaa hänen kohdallaan reippaasti paremmalta kuin väkinäinen säröily. Muun bändin soitossa rankka takominen sujuu kyllä vaivattomasti, mutta pääosaan mättö ei levyllä onnistu nousemaan. Popahtavat kertosäkeet sen sijaan ovat bändin ykkösjuttu, niiden tekemiseen yhtyeellä on selvästi lahjoja. Erityismaininnan ansaitsevat tehokkaasti päähän soimaan jäävä Serotonin-sinkku sekä erityisesti huikaiseva Addicted to Destruction. Huomiota täytyy antaa myös lisääntyneelle rakennekikkailulle ja temponvaihteluille, jotka erottavat bändiä edes vähän sen turvallisesta linjasta.

Oikeastaan toivoisin Widescreen Moden ottavan jatkossa selkeämmän suunnan, eli tehtäisiin joko rehellistä rockia tai sitten kustaisiin protools-nappuloiden päälle ja alettaisiin takomaan munapitoisempaa metallia. Nykyisellään kun linja kerää rakastajien lisäksi varmasti ison joukon vihamiehiä, ja myönnän kyllä radion ehdoilla rankistelemisen aiheuttaneen vastareaktion myös minussa. Toisaalta, kuka minä olen mitään sanomaan, kun keikoilla kädet nousevat ilmaan ja ihmiset kantavat rahansa levykauppoihin. Nippu hyviä biisejähän tällä levyllä on.