U2: No Line On The Horizon

Island

Vaikka U2:n edellisestä How To Dismantle An Atom Bomb-levystä tulikin ensi alkuun innostuttua, ei siitä kasvanut kovinkaan säännöllistä vierasta stereoissani. Itse asiassa levy jollain tavalla lässähti muutaman kuukauden kuuntelun jäljiltä, eikä siihen ole sittemmin tullut juurikaan palattua. Erikoinen ilmiö sinänsä, sillä U2 kuuluu ehdottomasti ikiaikaisiin suosikkeihini, vaikka viimeaikaiset väläykset ovatkin jääneet vähiin. Tekihän bändi vielä edellisellä vuosikymmenellä yhden rock-historian hienommista levyistä (Achtung Baby) ja kaksi kieroon katsottua, mutta mainettaan parempaa teosta (Zooropa ja Pop).

Historian painolastia U2:n tasoinen bändi ei koskaan voi välttää, vaikka haluisikin. On ehkä epäreilua, että No Line On The Horizonia verrataan vuosikymmenten takaisiin teoksiin, mutta niin on mielestäni joka tapauksessa tehtävä. Rockissa viitekehyksen muodostaa ennen kaikkea bändi itse, joten mikä olisi osuvampi vertailukohta – uuden polven suosikeikeista ei siihen ole ja omista aikalaisistaan ainostaan R.E.M. lienee jota kuinkin samassa asemassa.

No Line On The Horizon ei ole huono levy, eikä U2 tule minun silmissäni sellaista varmaan koskaan tekemäänkään. Varsin tylsäksi sitä voi kuitenkin surutta kutsua. Siitä puuttuu se särmä, jonka perään bändi alustavissa suunnitelmissaan kuulutti, eikä siinä ole melodiallisesti samaa syvyyttää kuin edes kahdessa aiemmassa tämän vuosikymmenen levyssä. Onkin todellinen harmi, ettei bändi onnistunut suunnitelmissaan saada Rick Rubinia tämän levyn puikkoihin, sillä partasuu olisi varmasti tuonut levyyn edes hiukan kiinnostavuutta ja särmikkyyttä – samaan tapaan kuin U2:n yhdessä Greed Dayn kanssa sorvaamaan The Saints Are Coming-sinkkuun. Toisaalta pitää muistaa, että Rubin on varsin tehokkaasti onnistunut edesauttamaan mm. Red Hot Chili Peppersin uran tylsyttämisessä, joten mistään sateentekijästä on turha puhua.

No Line On The Horizonilla ei ole yhtäkään pysäyttävää laulua. Varsinkin sen ensimmäinen puolisko, eli neljä ekaa biisiä, ovat toivottoman ponnettomia. Loppua kohden levy petraa juoksuaan hieman - I´ ll Go Crazy… on varsin hyvä kappale, joskin kitarakoukkujen ABBA-lainat olisikin voinut jättää väliin. Ainakin se ensi kertaa levyllä osoittaa U2:n olevan hengissä. Get Your Boots on levyn ekaksi sinkkuvalinnaksi ok, vaikka antaakin yleisestä tunnelmasta varsin väärän kuvan. Älkää siis peljätkö/toivoko: näin sähköisenä ja säksättävänä U2 ei vuonna 2009 sittenkään soi.

Stand Up Comedy on selvästi levyn paras raita. Pitkästä aikaa The Edge osoittaa olevansa myös raakojen riffien tuottajana valioluokkaa, eikä kappaletta ole kuorrutettu turhaan efektimereen. ”Perusasiat kuntoon”-ajatus toimii kappaleessa enemmän kuin hyvin. Oudolla nimellä siunattu Fez-Being Born lienee myös syytä nostaa esiin, sillä se osoittaa että U2:n merkitystä esim. postpunkin ja - rockin (lue esim. Interpol, Editors jne.) saralla ei ole ikinä oikein tiedostettu. Kappale – ja oikeastaa koko levyn loppupuoli – näyttää, että U2:lla on onnistuessaan vielä kaikki mahdollisuudet täysipainoisen pitkäsoiton tekemiseen. Se vaatisi yhtyeeltä suoraselkäisen rohkeuden lisäksi oikeasti visionäärisen tuottajan - ja myös tukusti onnea.