Mother Goose: Anna Lumena
Julkaistu: 05.05.2009
Arvostelija: Jani Ekblom
Verdura
20 vuotta marginaalissa pyörinyt Mother Goose on tehnyt tähänastisen uransa parhaan levyn. Anna Lumena esittää kolmen vartin verran syitä sille, miksi yhtyeen tulisi olla useimpien vähänkään lo-fi-popista tai kitarapörinästä pitävien huulilla, vaikkei se todennäköisesti tule sitä olemaan. Se on ikävää, koska harvoin vastaan tulee näin hienosti herkkiä helmiä ja outoilua yhteen naittavaa levyä.
Mother Goose on useimmiten tehnyt enemmän tai vähemmän epätasaisia levyjä, niin sisällöltään kuin laadultaan. Ei Anna Lumenakaan tee ensimmäiseen kohtaan poikkeusta, mutta ensimmäistä kertaa kokonaisuus on alusta loppuun korkealaatuinen. Levy alkaa hämmentävän tarttuvalla Automaticilla, jonka surinan ja etäännytetyn laulun taustalta löytyy todellinen helmi, yksinkertainen ja vetävä. Dog Trickillä siirrytään hämyilyyn, juurevaan ja tunnelmalliseen rauhaan. Lo-fi-popin ja outoilun vuorottelulla jatketaan, kunnes viidentenä soiva Wonder Wheel tavallaan räjäyttää potin. Viipyilevän latautunut tunnelma kasvaa eikä katoa edes purkauduttuaan; loppuunsa asti täydellistyvän biisin hienous ei lakkaa ihmetyttämästä kuuntelukerrasta toiseen.
Hämmästyttävämpää on kuitenkin ehkä se, ettei levyn taso Wonder Wheelistä juuri laske. Laken herkkyydessä tuntuu olevan jotain ylimaallista, ja toisaalta sen kitarointi tuo mieleen vaihtoehtoisen kitararockin suuruuksia, 90-luvun Dinosaur Jr.:n tai aikalaisiaan. Mother Goose on tietysti paljossa velkaa monelle 80-luvun lopulla ja vähän myöhemminkin lakipisteensä saavuttaneille vaihtoehtorockin yhtyeille, mutta hyvin omalaatuiseksi suomalaisten keitoksen tekee se, kuinka saumattomasti improvisoiduilta tuntuvat outoilut muuhun materiaaliin sointuvat.
Indian Summer Coma poikkeaa sekä pituudeltaan että sisällöltään muusta levystä. Pitkälti yli kahdeksanminuuttiseksi venyvä tunnelmointi on laskelmoimatonta, mutta ennen kaikkea toimivaa vinoilua, improvisaatioon kallistuvaa mutta silti rakentumiseltaan jäsentyneeltä tuntuvaa fiilistelyä. Se sulaa saumattomasti sitä seuraavaan I Am Alcoholiin, jonka rouheva rosoisuus ja kitaroiden kiivas vinguttelu edustaa poppipaloista aivan toiseen ääripäähän menevää ilmaisua. Kokonaisuuden kannalta se ei tuota minkäänlaista ongelmaa, se vain osoittaa millä skaalalla yhtye osaa nautittavasti ilmaista itseään.
Anna Lumenan ensimmäistä puoliskoa positiivisesti hallinut kireys tuntuu hieman hellittävän ambientmaisen välisoiton Corissan rauhoittaessa tunnelmia ennen levyn päättävää kaksikkoa. Lisääntynyt ilmavuus kuuluu rennossa C-Lifessa, joka voisi olla Plain Riden teos. Siinä missä Janne Westerlund kumppaneineen kuitenkin uskoo toistoon, keskittyy Mother Goose tiivistämiseen, ja sen he todella taitavat. Levyn päättävä I Drive maalaa rauhallisesti kitaroillaan kiivaan musiikillisen tyyssijan, johon kelpaisi lopettaa mitä tahansa.
Ylisanoissa on vaaransa, mutta on jotenkin uskomattoman hieno tunne, kun yhtye onnistuu kiteyttämään yhdellä levyllä kaiken sen nerokkuuden mitä he ovat edelliset kaksi vuosikymmentä siellä täällä esitelleet. Ajan kanssa tehdyn työn tulokset ovat entistä ilahduttavampia tässä pikavoittojen maailmassa, jossa pitkäjänteisyys on katoava luonnonvara.
Mother Goose
Kaksikymppinen trio maalaa uneliaan rauhallisesta psykoottisiin kitarapyrähdyksiin kasvavaa, hivenen nyrjähtänyttä äänimaailmaa.
Linkki:
myspace.com/motorgoose
(Päivitetty 9.1.2012)
