Vinnie Moore: To The Core

Mascot

Wanhan liiton kitarasankarit voi jaotella karkeasti kahteen ryhmään. Ensimmäisenä tulevat Chris Impellitterin tai Michael Angelo Bation kaltaiset surkimukset, joiden kuningasideana on ollut soittaa mahdollisimman monta nuottia mahdollisimman nopeasti – mielellään vielä niin, että muu bändi jätetään ikään kuin taustanauhaksi. Toisen ryhmän muodostavat soitintaan kunnioittavat tyylinikkarit kuten Steve Vai, Yngwie Malmsteen ja Joe Satriani, jotka kyllä heroilevat kitaroidensa kanssa, mutta saavat musiikkinsa toimimaan myös biisien ehdoilla. Vinnie Moore kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, vaikka kieltämättä oireita myös ensimmäisestä porukasta on ajoittain havaittavissa. Moorella on onnekseen kokemusta myös ”oikeista” bändeistä, kuten Alice Cooperista ja UFO:sta, joiden riveissä miestä on vuosien varrella saatu nähdä ja kuulla. Ehkä tämä on auttanut miestä pysymään mielenkiinnon tällä puolen?

To The Core on puhdas soololevy. Se on ensinnäkin alusta loppuun Vinnie Mooren luomus, ilman taka-ajatuksia tai turhia odotuksia yhtyemäisyydestä. Levy on täynnä maukkaita ja tyylikkäitä kitarasooloja, vaikkakin lähes kaikissa biiseissä on myös melodinen johtoajatus. Moore erottuu näiden tyyliseikkojen vuoksi hyvin selvästi kaikkein ripeimpien pikakiitureiden joukosta, eikä totta puhuen näin monimutkaisia ja hyvältä kuulostavia ideoita yleensä 80-luvun tukkakitaristibuumin jälkeläisten levyillä saada kuulla. To The Core on pirteä kokonaisuus, vaikka kieltämättä suositeltava ensisijaisesti kitaristeille, joille levy on tehtykin. Kitarajumalat eivät yleensä tarvitse laulajia levyilleen häiritsemään, eikä Vinnie Moore tee tässä poikkeusta. Instrumentaaliksi To The Core on oikeastaan yllättävänkin helposti lähestyttävä tapaus. Levyltä nousee jopa muutama biisi esiin, kuten kiihkeän riemukas Tailspin, ja itämaisvaikutteinen tunnelmapala Transcendence. Rauhallisemmissa biiseissä Mooren ote on sen sijaan hieman hakusessa. Soundit ovat upeat, mutta biisimateriaali näissä hissukseen etenevissä kappaleissa jää melko vaatimattomaksi. Paikoin esiin hiipii se yököttävä Pepsi-mies, jona Moore uransa alkuvaiheessa tuli tunnetuksi. Toinen suurempi asia joka To The Corella kaivelee on se, ettei mielenkiinto oikein kertakuuntelua ajatellen tahdo pysyä yllä, ainakaan paria-kolmea biisiä pidempään. Pienemmissä paloissa sen sijaan maistuu ihan hyvältä.