Ozric Tentacles: The Yum Yum Tree

Snapper

Ozric Tentacles on tehnyt kohtuullisen pitkän uran. 25 vuotta sitten perustettu ja melkein yhtä monta albumia julkaissut englantilaisporukka on totuttu liittämään space rockin ja uusprogen paljon kattavien nimikkeiden alle, eikä nytkään tällä saralla ole tarvetta muutokseen. Yum Yum Tree ei nimittäin yhtyeen tuotantoa tunteville liene mikään yllätys. Samojen astraalisten tasojen kohtuullisen progressiivista luotaamista jatketaan kuin aiemminkin. Oma tietouteni yhtyeestä rajoittuu kolmeen-neljään 90-luvun julkaisuun, eikä tämä ainakaan niistä mielettömästi poikkea, joskin soundit ovat hieman nykyaikaisemmat.

Yhtyeeseen liitetty avaruusrockin käsite on kuitenkin tavallaan hurjan harhaanjohtava, koska ei yksikään kuulemani levytys ole kovin korkeille tasoille onnistunut nousemaan, kuten ei tämäkään. Progressiivisuuden näkeminen on taas helpompaa, mutta vaikka Yum Yum Tree paikoitellen tarjoaakin elementtejä, jotka voisivat olla joistain Black Dicen tai Gang Gang Dancen kaltaisten oikeasti edistyksellisten yhtyeiden biiseistä, eivät Ozricit kuin ajoittain ajaudu maustamaan omia sävellyksiään sellaisella, joka tekisi myös tästä yhtyeestä muuta kuin mitä se jo on.

Toki tuttuudessa on puolensa eikä aina kannatakaan yrittää uusiutua, mutta kun meno levyllä suurimman osana ajasta on aikuismaisen riskitöntä ja nopeasti kaavoihinsa jämähtävää, toivoisi yhtyeen edes hetkeksi yrittävän. Uskaliaampaa otetta sivutaan paikoitellen, ennen kuin taas palataan biiseiksi naamioitujen sormiharjoitusten pariin. Kikkailua kikkailun takia levyllä ei silti esitellä, mutta ei sitä oikein saada palvelemaan kokonaisuuttakaan.

Yum Yum Tree tuntuu mielenkiintoiselta niin kauan kuin sen ensimmäinen kuuntelu tuntuu tuoreelta. Sen pyörähtäessä toistamiseen, kiinnittyy huomio liikaa itse soittamiseen, enkä tällöin onnistu saamaan paketista juuri mitään irti. Tai sitten innostumattomuus johtuu huumeiden puutteesta, vaikka kyllä toisaalta paras huumemusiikkikin antaa selvänä heiluville jotain. Tämä levy onkin kuin ajomatka vieraan pikkukaupungin läpi: sinne mennessä kaikki tuntuu uudelta ja vieraalta, mutta takaisin käännyttyä tajuaa että pikkukaupungit loppujen lopuksi ovat paljossa toistensa kaltaisia, ja kaikkea muuta kuin mielenkiintoisia.